Neiti Björk nousi, ja he rupesivat äänettöminä astumaan kotiinpäin. Heitä ei haluttanut leikkiä enää, ei edes sanoin.
* * * * *
Eine Winterin ja Irja Björkin ensimmäinen yhteinen kävelymatka ei jäänyt viimeiseksi. Vähitellen joutui Eine kahvillekin puutarhaan ja viimein itse huvilaan.
Kun hän ensi kertaa kulki Irja Björkin valoisassa, hauskassa kodissa ja pysähtyi katselemaan suurta, avonaista takkaa vierashuoneen nurkassa, — sitä arvattavasti, missä vieraat kerran ilokseen itse olivat kestinsä valmistaneet, — valtasi hänet omituinen, lämmin kodin tunnelma. Hän kuului tänne. Hän tunsi sen. Siksi olikin hänen tiensä tullut tänne ohjatuksi.
Mutta vielä hän ei saanut kotioikeuttaan täällä hyväkseen käyttää. Se aika ei vielä ollut tullut. Hänen täytyi odottaa. Mutta odottaminenkin jo oli iloa. Sillä se, mikä oli elämiseen luotu, millä oli elämisen arvoa, se eloon elpyi, mikä oli omaksi aiottu, elämän rikastuttajaksi ja avuksi, se omaksi joutuikin.
— On oikeastaan ihmeellistä, ett'emme aikaisemmin jo ole toisiimme tutustuneet. — Irja Björk laski kätensä Einen olalle, tämän seisoessa eteensä silmäillen avonaisen takan ääressä.
— Ei minusta. Eihän naapuruus yksin opeta ihmisiä tuntemaan toisiaan.
Irja Björk nyökkäsi päätään.
— Luin, — jatkoi Eine — kerran runon, joka mielestäni puhuu niin mainiosti juuri tutustumisesta.
— En tiedä, kuka sen on kirjoittanut, mutta se painui heti mieleeni. Sen nimi on: "Olentosi salaisuus."