On pohjaton povesi virta, Sen kätkevi hiljaisuus; Ei kaikille julki jouda Sun olentos salaisuus.
Vaan kuulla jos kuiskehen saanet, Mi sielusi sukua on, Niin voimalla silloin virta Se nousevi pohjaton.
Ja viestin se syvältä viepi, Elo alkavi ihana, uus, Kun toiselle tuttu ompi Sun olentos salaisuus.
— Kiitos, sanoi Irja Björk hiljaa. Hänen tavallisesti reipas, iloinen äänensä väreili syvää, lämmintä tunnetta.
* * * * *
Kun Eine seuraavana päivänä kulki mäkirinteen huvilan ohi, ei hän voinut olla pistäytymättä sinne. Puutarhassa ei näkynyt ketään, siksi nakutti hän ovelle.
— Käykää sisään! — Kutsu kuului väkinäiseltä, mutta Eine avasi kuitenkin vierashuoneen oven.
Neiti Björk näkyi vasta juoneen iltapäiväkahvinsa. Hän korjasi paraikaa kuppeja pöydältä. Takassa hehkui hiillos.
— Saanko tarjota kahvia, kysyi hän. — Teki mieleni itse keittää sitä täällä huoneessani.
— Ei kiitoksia. Eivät edes omat keittämänne kahvit nyt houkuttele. — Pistäydyin tänne vain saadakseni vähän jutella.