Eine oli huomannut jotain harvinaista. Hän näki, että neiti Björk oli murheissaan, ja samassa valtasi hänet voimakas halu auttaa. Mutta miten? He tunsivat toisiaan niin vähän. Hän ei tietänyt surun syytä eikä tahtonut tiedustellakaan.
Neuvottomuudessaan hän muisti äkkiä, miten usein oma kuorma oli keventynyt hänen käydessään toisten taakkaa kantamaan. Vuosien varrella kertynyt väsymys muistui samassa hänen mieleensä. Nyt tunsi hän sen hetken vihdoin tulleen, jolloin hän saisi ottaa taakan omilta hartioiltaan ja uskoa sen toiselle, — ei apua pyytäen, vaan varmana siitä, että kuorma pyynnöittä tulisi kevennetyksi.
— Saanko kertoa teille jotain? kysyi hän, siirtäen tuolin avonaisen takan eteen. Neiti Björk seurasi hänen esimerkkiään.
— Aikoja ennenkuin me tapasimme, alkoi Eine Winter hiljaa, — tulin hyvin väsyneeksi, — niin väsyneeksi kuin yksin surujen ja elämän rikkaus voi meidät tehdä. Ystävyyttä ja rakkautta olin osakseni saanut; olin kokenut paljon sellaista, jolle tavallisesti arvoa annetaan. Mutta sitä ihmistä en tielläni ollut tavannut, jolle sydämeni väsymyksen olisin voinut uskoa. — Ainoa iloni on ollut koettaa olla iloksi isälleni. Olen koettanut tehdä kodin hänelle kodiksi. Siitä olen saanut iloa ja tyydytystä. — Mutta kun on hyvin väsynyt, toivoo välistä saavansa tuntea kodin lämmöstä lähtevää voimaa, ilman että itse mitenkään ottaa osaa sen luomiseen. Tahtoisi vain sanattomana saada painaa päänsä rakastavaan helmaan ja levätä siinä. — Sitten kun äiti kuoli, en ole saanut levätä noin. — Kun muutimme tänne, en toivonut muuta kuin yksinäisyyttä. — Tahdoin olla rauhassa väsymyksineni ja velvollisuuksineni. — Mutta kun kerta toisensa jälkeen olin tästä ohi kulkenut, rupesin tuntemaan, miten kodin lämpö tänne kutsui. Ja kutsu herätti minussa voimakkaan kaipuun, — halun kerran tulla tänne, saadakseni tänne: jättää sydänväsymykseni taakan ja täällä saadakseni — levätä.
Syvä äänettömyys seurasi.
Hiillos oli riittynyt. Ilta-auringon säteet hiipivät hiljaa ja huomaamatta huoneeseen.
Irja Björk nousi paikaltaan. Hänen kasvojensa ilme oli taas tyyni ja iloinen. Omat huolet olivat unohtuneet hänen käydessään toisen kuormaa kantamaan.
— Kiitos, kun tulit, sanoi hän, ja kiersi kätensä Einen kaulaan. — — —
Metsäpolku mäenrinteeltä keltaiseen huvilaan ei tämän jälkeen päässyt nurmettumaan. Mutta haittaa siitä ei ollut kenellekään. Puutarha mäenrinteessä tuli yhtä hyvin hoidetuksi kuin ennenkin. Sairas keltaisessa huvilassa, vanha Maija ja koko koti saivat osansa — ehkäpä kukkurapäisenä. Irja Björkin ja Eine Winterin ystävyys ei ollut kaikkia ja kaikkea syrjäyttävää laatua, ei liioin elämätä tuhoavaa leikkiä. Se toi vain enemmän päivänpaistetta ja voimaa elämää ja sen vaatimuksia varten.