Hän ponnisteli tuskaisesti voimiaan. Hiki kohosi otsalle. Sydän takoi ja jyskytti.
Hänen teki mieli huutaa, pyytää apua. Tuntui tukehduttavan raskaalta hengittää. Tuska kiihtyi kiihtymistään.
Mutta yht'äkkiä se väistyi. Pehmeät käsivarret kiertyivät äidin kaulaan ja pienet kätöset hyväilivät hellästi. Lapsi oli tullut — oli hänen luonaan — oli hänen omansa, hänen ilonsa kuten ennen.
* * * * *
Parasta ravia tulla humahtivat komeat parihevoset kotiin. Vaunut pyörähtivät portaiden edustalle. Herra Eller hyppäsi ensimmäisenä maahan, nosti isällisen ylpeänä kauniin tyttärensä vaunuista hiekkakäytävälle ja lausui sitten tavanmukaisella ritarillisuudellaan tulevan vävyn tervetulleeksi taloon.
Mutta rouva Elleriä ei näkynyt.
— Liisa hoi, joudu pian ottamaan vastaan, huusi Elli pienelle apulaiselleen — minun täytyy juosta herättämään rouvaa.
Juoksujalkaa pyyhkäisi Elli puutarhan läpi pirtille päin, mutta lähemmäksi tullessaan hiljensi hän vauhtiaan. Hänen täytyi olla varovainen, jotta ei säikäyttäisi.
Varpaillaan hän lähestyi ja kumartui hiljaa nukkuvan puoleen. Samassa hän kuitenkin säpsähti. Onnekas, äidillinen hymyily oli kirkastanut rouva Ellerin kasvot, mutta suun ympärillä oli syvät, tuskan uurtamat jäljet.
Rouva Eller oli kuollut.