Hetken kuluttua oli Elli laittanut kaikki kuntoon. Itsekin tyytyväisenä katseli hän emäntänsä mukavaa lepopaikkaa. Osasi hän ainakin joskus tehdä olon hänelle hauskaksi.
— Kiitoksia, kiitoksia, Elli kulta. Nyt koetan levätä. Tässä on niin mainion hyvä olla! — Rouva Eller hymyili herttaista, äidillistä hymyään. — Kyllä sinä minusta hyvää huolta pidät! Tuskin voisin enää sinusta erota, — ell'ei mahdollisesti Inkerin hyväksi.
Elli keikautti harmistuneena päätään. — Johan nyt joutavia. Ajatteleeko rouva jo häitä, vaikkeivät vielä kihlajaisetkaan kunnolla ole pidetyt. Ei, rouva kulta, kyllä me vielä kauan pidämme häntä kotona, siitä olen varma.
Elli nyökkäsi vielä kerran reippaasti päätään ja kiiruhti sitten takaisin keittiöön päin.
Rouva Ellerin katse seurasi häntä. Miten suuri ilo ja apu hän aina oli ollut. Inkerikin piti hänestä niin paljon. Tuntuipa siltä kuin Ellillä yhä vielä olisi ollut vaikutusvaltaakin Inkeriin. Hän oli aina järkevä, reipas ja voimakas. Siksi kai Inkerin täytyi häntä kunnioittaa. Hän ei ollut sellainen heikko raukka kuin Inkerin äiti parka.
Rouva Eller huokasi taas raskaasti.
Kyllähän Inkeri nyt — ehkäpä syystä, heikkoa äitiään syrjäytti — kenties vähän halveksikin, mutta oli äiti kuitenkin ennen aikaan ollut pikku Inkerinsä ainoa ja paras ystävä.
Ihanaa onnen aikaa se oli ollut Oi miten he silloin olivat jokeltaneet, leikkineet ja riemuinneet yhdessä! Etenkin täällä Inkerin pikku leikkipirtin luona suuren kuusen juurella oli ilo usein ylimmilleen kohonnut. Täällä olivat he kaikkein onnellisimpia hetkiään yhdessä viettäneet.
Rouva Eller oli vielä näkevinään, kuinka Inkerin pyöreät, ruskettuneet sääret ja paljaat pikku jalat pistivät esiin pirtin ovesta.
Kaikki kävi hänestä yht'äkkiä todelliseksi. Pienokainen istui tuolla sisällä ja odotti äitiä. Hän tahtoi kiiruhtaa sinne lapsensa luokse, mutta samassa tunsi, ett'ei päässytkään paikaltaan.