"Ei toki, ei." Isäntä säesti naurullaan emäntää, "kyllä minä siitä huolen pidän."
Olli rykäisi ja koetti kohteliaana isäntänä tarjota Ilomäen parasta sahtia Annille. Emäntä pyyhkäisi taas leukaansa ja iski silmää isännälle. "Voi, voi kun on hauskaa — —" yritti hän sanoa, mutta joutui hämilleen ja sotkeutui sanoihinsa. "Kun on hauskaa, kun näitä sukulaisia harvoin näkee", tokaisi hän päättävästi jatkoksi.
"Vai hauskaa, kun harvoin", ilvehti isäntä. "Pannaanpa mieleen."
"No tuo serkku se osaa!" Emäntä löi kahta kämmentä. "Hauska, että edes joskus, niinhän minun piti sanoman."
"Mutta ajatukset saivatkin vahingossa totuuden mukaisen muodon, niinkös?"
He nauroivat molemmat, löivät leikkiä ja sanoivat kohteliaisuuksia toisilleen. Anni yksin istui vaiteliaana, ottamatta osaa puheeseen. Hänestä oli hauska tavata näitä uusia sukulaisia, ja hänelle tuli taas mieleen, että jos nyt vaan kotona näkisivät ja voisivat arvata, minkälaisessa seurassa Anni on.
Olisi äiti nauranut, jos Anni oikein olisi saanut hänelle kuvata tätä Ilomäen tätiä. Ei hän voisi vastustaa, vaikka sattuisi olemaan huonollakin tuulella. Alussa koettaisi vähän, mutta sitten täytyisi lopultakin nauraa. "Tuo lapsi, millainen olla pitää", sanoisi hän sitten niinkuin usein ennenkin, ja siihen huono tuuli haihtuisi.
Olikohan äidillä nyt Annia ikävä ja ajatteliko paljon?
Jos Annilla vaan olisi ollut linnun siivet, niin olisipa nyt yks kaks pyörähtänyt kotiin, olisi karannut äidin kaulaan ja kertonut hänelle kaikkea matkalta. Mutta sitten hän taas palaisi, ei hennoisi tätä hauskaa matkaansa kesken jättää, tahtoisi vain hetkeksi nähdä äidin, jota kesken hauskuudenkin oli ikävä.
Miten lie äiti käynytkään Annille niin rakkaaksi juuri näinä viime aikoina. Aina hän oli rakastanut molempia vanhempiansa, oli välistä katkerasti itkenytkin, kun isä tai äiti olivat toisenlaiset kuin hän olisi suonut ja kun ei saanut ajatella, että kaikki, mitä he tekivät ja ajattelivat, oli hyvää. Mutta viime aikoina oli aivan erikoinen tunne häntä äitiin liittänyt. Oliko se siitä syntynyt, että äiti oli itsestään hänelle kertonut ja että Anni oli huomannut äidin paljon kärsineeksi. Tai olivatko sen vaikuttaneet isän epähienot puheet äidistä tai se, että Annin sydän oli sääliä täynnä, kun ei äiti ollut koskaan saanut kokea tuota suurta, ihmeellistä, kaikkea muuttavaa ja uudeksi luovaa rakkauden onnea?