Kyllä kelpasi tällaisilla hevosilla kyyditä vieraita vaikka minkälaisia ja vaikka minne! — Tämä Ollin oma ori varsinkin se vasta pulska! Eihän ne muutkaan Ilomäen hevoset mitään koneja olleet, mutta tämä se sentään kaikista voiton vei. Ollin syöttämä, Ollin kasvattama ja hoitama se oli. Sen musta karva kiilsi kuin silkki, kaunis ja kaareva oli kaula ja uljas sen astunta.
Olli kaivoi povitaskustaan sokeripalasen ja tarjosi Mustalle, joka sen ahneesti suuhunsa nuolasi.
Tässä sitä hevosta oli, vaikka kosintamatkalle lähtisi! Ollia oikein nauratti. Oli Teiton isäntä tiennyt, mitä teki, kun toi tyttärensä Ilomäelle! Ei se ukko suotta ollut kauppoja hieronut siitä asti, kuin kätkyestä konttaamaan läksi!
Olli pudisti hevosen karvat vaatteistaan, työnsi tallin oven säppiin ja lähti vihellellen kartanolle päin.
Sisällä oli äiti jo huolehtinut iltaruoasta. Oli oikein parastaan pannut, laittanut "lootia" kahdenlaisia, runsaskätisesti kylvänyt rusinoita imeläsoppaan ja paistanut pannukakut. Puuhasta punakkana ja kasvot hiessä hän tulla läähätti käskemään ruualle juuri Ollin tullessa tallista.
"No, serkkumies, mitä sinä käsketät ja pyydätät itseäsi! Ja entä tämä pikku neiti, joka on kaita kuin kukan varsi! Käykää pois ruualle, käykää!" Emäntä puhki ja puhalteli tyytyväisenä pyyhkäisten vesiherneet leualtaan. Hänen tuli aina hiki, kun vain vähänkin liikkeessä oli, ja hänen muuten verettömille kasvoillensa kohosi silloin kiiltävä, ruskeahko puna. Mutta ei kuumuus eikä hengästyminen koskaan häirinnyt hänen hyvää tuultaan. Sitä riitti aina ja kaikkien osaksi, ja puhettaan hän säesti mielellään iloisella, helähtelevällä naurulla. Isäntämiesten ja nuorten kanssa hän varsinkin laski aina leikkiä. Ja jota mieluisampi vieras, sitä leikkisämpi oli emäntä.
Teiton isäntä oli aina ollut tervetullut vieras Ilomäellä. Kun hän tuli, varattiin hänelle parhaat herkut ja iloisimmat puheet. Ja nyt varsinkin, kun hän oli tyttärensä mukanaan tuonut, tahtoi emäntä hyvänä pitää. Ei tiennyt, miten kestitä ja huvittaa, että viihtyisivät ja näkisivät, että on sitä varaa ja ylellisyyttä Ilomäellä, jos on Teitossakin.
Emäntä kehoitti, tarjoili ja piti puhetta vuoroon. Mielisteli isäntää, kehui Annin kauneutta, laski leikkiä omasta lihavuudestaan ja Annin hentoudesta.
"Jaa, jaa", päätteli Teiton isäntä syödessään junkkimuhennosta, minkä jaksoi, "laiha saakin tyttönä olla, etteivät luule isännät kovin kalliiksi elättää."
Emäntä nauraa heläytti. "Voi tuota serkkua, mitä puhuu. On kai suuressa talossa aina varaa, eikäpä Teiton tytärtä mökkiläisiin anneta."