Hän ummisti silmänsä, luki Isämeidän ja nukkui.
Aamulla, heti herättyään, kuuli Anni palvelustytön ilmoittavan isälle, että renkipoika ja hevonen olivat täällä odottamassa Teiton isäntää.
"Vai ovat, vai." Isä rupesi iloissaan viheltämään. "Oikein tehty, kun vastaan tulivat! Anni sinä, kuuletko, ovat meitä vastassa. Ala jo joutua."
Isä oli erinomaisen hyvällä päällä, kun he lähtivät matkalle. Renkipoikaa hän puhutteli tuon tuostakin, tiedustellen kuulumisia sukulaistalosta, ja Annille hän esitteli koko talon väen. Paljon ei niissä muuten esittämistä ollut, sillä talon isäntä, Teittolan serkku, oli pari vuotta sitten kuollut, eikä lapsia ollut muuta kuin äsken isännyyteen astunut poika. Mutta jos oli esiteltäviä vähän, teki isäntä työnsä sitä tarkempaan. Hän kertoili Annille talon nuoresta isännästä, hänen arvostaan ja ansioistaan ja kehui reiluksi pojaksi. Sitten hän puheli vanhasta emännästä, jonka kanssa kehui olleensa hyvä ystävä siitä asti kuin tuttaviksi tulivat. "Se on sellainen pieni pyöreähkö tyllerö", sanoi hän, "hyväntahtoinen ja iloluontoinen. Ei koskaan kiivastukaan ja äyski niinkuin välistä meijän mamma."
Se sana pisti Annin sydämeen. Oli se häneen koskenut jo, kun äidin puheesta ymmärsi, ettei äiti ollut niin isää rakastanut kuin olisi pitänyt. Mutta nyt koski vielä enemmän.
"Kyllä sinua hyvänä pidetään", puheli isä tyytyväisenä, "ihan kuin tytärtä talossa, jos oikein arvaan. Mutta muista vaan, että teet kunniaa isälle siellä."
Anni lupasi koettaa, ja niin isä taas jatkoi puhettaan, kehui ja kertoi, kunnes talo tuli näkyviin. Hevonen lähti aika kyydillä laukkaamaan mäkeä alas toista ylös, sitten pihaan, jossa vanhat riippakoivut kasvoivat portaiden toisella kupeella ja jossa musta, pitkäkarvainen koira juoksi haukkuen vastaan.
Hevonen pysähtyi. He olivat perillä.
9.
"Helkkarin nätti tyttö, tuo Anni." Ilomäen nuori isäntä sylkeä roiskautti tallin lattialle, pyyhkäisi sualla pari kertaa "Mustan" kiiltävää selkää ja kopisti sitten karvat pois suasta.