"Minä kun autan." Isä tuli ovelle, potkaisi ovipieleen niin että läsähti ja ärjäisi: "Matkustavaisia, kuuletteko!" Pimeästä kuului liikettä, ja karkea miehen ääni päästi kirouksen, jota seurasi käsky piikatytölle nousta vieraita auttamaan. Isä sulki pirtin oven ja raapasi valkeata tikulla. "Täytyy tässä odottaa, kunnes pääsee huoneeseen", sanoi hän äreästi.
Annia värisytti. Yökylmä tuntui kaksinkertaiselta, kun hän äsken oli unesta herännyt, ja koko kievari teki vielä niin kammottavan vaikutuksen.
Tulitikku oli palanut loppuun. Isä raapaisi uuden. Anni näki, että porstuan seinälle oli liimattu vanhoja sanomia niinkuin heilläkin kotona, mutta täällä niitä oli vain muutamia, toinen siellä toinen täällä, ja näistä muutamistakin riippuivat repaleet siekaleina seinää pitkin. Nurkassa makasi kolme tyhjää olutpulloa ja niiden vieressä kirves.
Taas uusi tikku! — — Samassa tulikin tyttö ja käski unisena sisään.
Huone, johon he astuivat, oli matala, mutta suuri. Sen takana oli pienen pieni sopukka, jossa oli yksi vuode. Vieraita ei ollut muita, siksi sai isä suuremman huoneen, Anni pienemmän. Isä ei välittänyt kynttilästä, antoi Annin ottaa sen ja sanoi hyvää yötä. Anni hiipi huoneeseensa, sulki oven ja rupesi riisuutumaan. Häntä oli kovasti nukuttanut, mutta nyt oli uni kuin pois puhallettu. Hänen täytyi vain ajatella tätä kummallista paikkaa ja sen kolkkoutta. Oli aivan kuin hän todellisuudesta olisi löytänyt jonkun sadun kuvaamista pahuuden pesistä. Vaan todellisuus ei ollut yhtä hauskaa kuin satu. Sadun hirmutkin vain herättivät pelkoa, joka tuntui hauskalta. Mutta kun odotti silmästä silmään näkevänsä noita hirmuja, oli hauskuus kaukana.
"Uskallankohan sammuttaa kynttilän", ajatteli Anni. "Hyi kuinka ne miehet puhuivat rumasti ja kiroilivat! Pahoja mahtoivat olla. Ja entä, jos ne tietävät, että isä on rikas, ja jos tulevat ja — ja — —"
Ensi kerran muisti Anni kauhulla isän mainittuja rikkauksia.
Kuului läsähdys, sitten hiljaista kopinaa. Hän hypähti pystyyn ja istui kauan joka hermo jännitettynä. Miten vaivaisesti tuo talikynttiläkin palaa kitkutti. Ei siitä paljon apua ollut. Näytti joka hetki siltä kuin sammuisi siihen paikkaan.
"Parasta on nukkua", ajatteli Anni viimein, kun ei pitkään aikaan mitään kuullut. Hän rohkaisi mielensä, sammutti kynttilän ja makasi sitten ison aikaa silmät selällään tarkaten joka napsausta. Mutta kun kaikki tuntui olevan rauhallista, alkoi hän ajatella tämän päivän ihmeellisiä tapahtumia. Olipa niitä ollutkin paljon, enemmän käin monena muuna päivänä hänen elämässään; ensin lähtö sieltä Tövelin kodista, sitten junan näkeminen ja sillä kulku, tuttavuus asemalla ja puhelu, joka siitä junassa oli sukeutunut, ja lopuksi tulo tähän peloittavan synkkään yökortteeriin.
Annia värisytti taas, kun ajattelemaan rupesi. Mutta sitten siirtyivät ajatukset päivän hauskuuteen, ja Anni tunsi ensi kertaa eläessään, että jos vaan huomenaamulla saa herätä päivän kirkkaaseen valoon, saa jatkaa alkamaansa matkaa, tavata sukulaisensa ja vielä hänet — hänet, jonka oli ensinäkemältä ystäväksi ymmärtänyt, niin kyllä elämä on suloista.