"Eikö hänkään sitten nimeäsi tiennyt?"
"Ei", selitti Anni. Nyt vasta hän senkin muisti.
"Jaa, jaa", sanoi isä pari kertaa miettivästi sivellen partaansa. "Sinä olet aina ollut kuin herraslapsi. Mutta muista sinä kuitenkin varoa tuntemattomia nuoria herroja. Ne voivat olla viattomat kuin kyyhkyläiset ja kavalat kuin käärmeet."
"Ei tämä ainakaan ollut mikään kavala, sen saatte isä uskoa."
"Ei ole luottamista, lapsi kulta. Sinä et häntä tunne et hituistakaan."
"Tunnenpa kuitenkin", sanoi Anni itsekseen, vaikk'ei tahtonut isän kanssa väitellä. Ja hän ajatteli, että paremmin hän voisi uskoa, että pettyy itsensä suhteen kuin tuon toisen, niin varmasti hän häneen luotti. "Minä tunnen sen, tunnen sen", vakuutti hän itsekseen. Ja joka kerralta, kun hän näin vakuutti, tuli hän yhä iloisemmaksi. Tuntui niin hyvältä uskoa toiseen ja uskoa itseensä, uskoa siihen, että sydämen sisäinen vaisto ohjaa oikeaan, vaikka toiset sitä epäilisivätkin.
"Tässä tulee asema kohta", sanoi isä, "ja silloin nousemme junasta."
Anni rupesi tavaroita kokoamaan silmäillen vielä kerran ympärilleen, että oikein muistaisi, miltä junassa näytti. Isä sanoi sitten, että heidän tänä. iltana täytyi vielä ajaa yksi kievarinväli ennenkuin yöpymään pääsisivät. Ilomäen sukulaiset olivat ehkä lähettäneet hevosen vastaan siihen kievariin, jonne isä aikoi, ja siksi tahtoi hän sinne yöksi. Anni ei uskaltanut vastaan sanoa, vaikka mieli olisi tehnyt jäädä aseman läheisyyteen, kun niin väsytti. Täytyi vaan tyytyä ja sitten istua asemalla isää odotellen, kun tämä läksi hevosta hakemaan.
Kuinka isä viipyi! Annia torkutti niin, että pää monta kertaa retkahti pöydän laitaan hänen istuessaan penkillä, asemahuoneessa. Kello seinällä käydä raksutti tasaisesti, löi puoli, löi täyden ja taas puolen. Vihdoin tuli isä. Hän oli tavannut tuttaviaan ja siksi viipynyt, mutta lupasi, että nyt sitä suorinta tietä mennään ja oikein joutuin. Kyytimies neuvoi oikotietä, ja niin läksivät painamaan jäälle suoraan suuren selän poikki.
Oli pimeä ja lunta oli satanut. Kyytimieskään ei ollut tiestä varma, ja niin sitä ajettiin järven selkää ristiin rastiin, niin että sydän-yö oli käsissä, ennenkuin kievarin pihaan päästiin. Isä nykäisi Annia nousemaan ja käski herättämään talonväkeä. Anni lähti kopuroimaan pimeässä porstuassa, haparoi; oli kompastua tyhjään tynnyriin, tapaili ja löysi vihdoin oven. Sisällä oli pilkkosen pimeä. Anni koetti sanoa jotain. Ei kukaan kuullut. Pimeästä pirtistä kuului vain nukkuvien raskasta hengitystä.