"Jos minä saisin työtä siellä päin, tulisin käymään, mutta ensin me tapaamme toisemme sukulaistenne luona."
Anni pudisti päätään.
"Ei isä silloin enää ole siellä."
Vieras nousi. "Minun täytyy nyt tältä asemalta nousta pois ja sanoa hyvästi, mutta odottakaa vaan kevääseen, kyllä me silloin vielä tapaamme."
Hän kumarsi, nosti lakkiansa ja sanoi vielä ovessa: "Näkemään asti!"
"Näkemään asti!" vastasi Annikin, vaikka ei uskonut siihen, mitä sanoi. Mutta vieraan ääni oli niin iloinen ja luottava, että se väkisinkin herätti vastakaikua Anninkin sydämessä.
"Kuka se oli tuo vieras?" kysyi isä myöhemmin heitettyään puhetoverilleen hyvästi ja asettuen Annin rinnalle.
Kuka se oli? Niin siitä ei Annilla ollut tietoa.
"Mutta tehän tässä pakisitte yhdessä, vallan kuin kasvinkumppalit."
Anni myönsi niin olleen, mutta ei hän silti tiennyt, kuka tuo vieras oli. He olivat tehneet tuttavuutta jo Annin odottaessa asemahuoneessa, ja nyt junassa hän oli taas tullut juttelemaan, mutta heillä oli ollut siksi paljon puhelemista, etteivät muistaneet nimiä ajatella.