"Niin paljon", sanoi Anni ja hänen silmänsä oikein suurenivat, kun hän alkoi kertoa kaikkia näkemiään.
Hän kertoi avomielisesti, vapaasti ja vilkkaasti. Hän ei muistanut, että vieras, nuori herra hänen puhettaan kuunteli. Hän tiesi vain sen, että rinnalla istui yksi, joka häntä ymmärsi, joka tunsi, mitä hän oli tuntenut, ja ajatteli hänen ajatuksiaan. Ja siitä se nuori herrakin sitten rupesi muistamaan monta samanlaista kokemusta omasta elämästään. Hänkin alkoi kertoa, ensin päivästä, jolloin hänet vietiin kaupunkiin kouluun, oikein kahdeksanluokkaiseen lyseoon, ja sitten siitä eteenpäin kouluajoista ja sen ajan kokemista.
"Te olette ylioppilas?" sanoi Anni katsoen häneen kysyvästi.
"En", sanoi hän, ja Anni tunsi, että hän sai sen vaivalla sanotuksi.
"Minä en voinut lukea niin pitkälle, siksi rupesin maanmittarinoppilaaksi."
"Ja nyt saatte nähdä niin paljon kaunista", sanoi Anni vaistomaisesti etsien asian valopuolia.
"Kaunista", sanoi hän naurahtaen, mutta se nauru ei ollut luontevaa ja iloista, vaan väkinäistä, vähän katkeruudella sekoitettua.
"Niin, kaunistahan aina on ulkona metsissä ja — ja — joka paikassa", sanoi hän päättävästi.
"Onko teidän kotinnekin kaunis?" kysyi vieras kääntäen puheen toisaalle.
"Ei ole oikein. Se on niin kovin aukealla paikalla, peltojen keskellä. Mutta on se sittenkin kaunis ainakin minusta, kun päivä paistaa ja lampi on tyyni."