Annille oli kaikki niin uutta ja outoa jo tällä ensimmäisellä junamatkalla, että vaikutus toisensa perästä työnsi edelliset tieltään melkein samalla kyydillä kuin juna eteenpäin kulki.
Vasta kun Anni oli nähnyt useampia asemia ja ikkunasta pannut merkille, mitä näköalan suhteen oli huomattavaa, palasivat hänen ajatuksensa takaisin ensi vaikutuksiin. Hän rupesi ajattelemaan kaikkia niitä, joita oli nähnyt siinä ensimmäisessä vaunussa, johon astui. Se muistui hänen mieleensä, kun hän eräällä asemalla näki toisen noista pyylevistä herroista nousevan junasta. Silloin muisti hän ne toisetkin, ja hän alkoi tapansa mukaan sommitella heistä yhtä toista mielessään. Tuo tapa oli jäänyt hänelle aina siitä asti, jolloin hän ajatuksissaan leikki kuvien kanssa. Kun hän näki ihmisiä, joista ei mitään tiennyt, päätti hän mielessään, mitä olivat ja minkälaisissa oloissa elivät.
Ne nukkuvat herrat matkustivat molemmat "asioissa". Ne olivat aivan sen näköiset kumpikin kuin kaikki, joilla oli paljon ja tärkeitä asioita, semmoisia kuin hänen isälläänkin. Sillä toisella, joka oli kiltimmän näköinen ja joka ei kuorsannut, hänellä oli lapsia, toisella ei. Ja kun se kiltimpi tulee kotiin, arvuuttelee hän lapsilleen, mitä hänellä on tuliaisia. Hän panee lahjan toiseen käteen selän taakse, toinen on tyhjä. Sitten hän arvuuttaa. Mikä käsi? Pikku sisko saa uuden kauniin nuken ja iso sisko kauniin satukirjan.
Sillä toisella, jolla ei ole lapsia, ei ole paljon iloakaan kodissaan. Siellä on kylmää ja pimeää. Vaimo keittää ruokaa. Mies tupakoi ja puhuu paljon.
Mutta entä se nuori tyttö junassa, joka oli niin kalpean ja sairaan näköinen? Hän on kauan ollut poissa kotoa ja — —
Samassa keskeytyi Annin ajatuksenjuoksu.
"Täältäpä minä teidät viimeinkin tapasin", sanoi iloinen ääni; ja Anni kääntyi päin puhujaa. Hämmästyneenä tunsi hän nuoren herran, jonka tuttavuutta oli tehnyt asemahuoneessa. Mutta nuori herra ei näyttänyt oudoksuvan Annin hämmästystä. Hänestä se oli aivan luonnollista, sillä tiesihän hän niin hyvin, miltä Annista nyt tuntui.
"Teillä on ollut niin paljon katsottavaa ja ajateltavaa, ett'ette minua enää muistakaan", sanoi hän ja asettui penkille Annin viereen.
"Kyllä muistan", sanoi Anni hymyillen. "Nyt muistan, vaikk'en ensin."
"Niin, enkö arvannut. No, mitä kaikkea olette nähnyt?"