"Joudu joudu", sanoi hän ja hyppäsi itsekin astimelle työntäen kopat tieltään.
Anni avasi arkaillen oven ja jäi siihen seisomaan kuin paikalleen kytkettynä. Se mitä hän näki, oli hänestä siksi ihmeellistä, että hän ei hämmästykseltä voinut paikaltaan liikahtaa. Hän vaan katsoi ja katsoi, kunnes jok'ainoa piirre kuvasta oli kuin syöpynyt hänen sieluunsa.
Molemmin puolin ovelta johtavaa käytävää näki hän pehmeät, harmaalla vaatteella päällystetyt sohvat kaksi ja kaksi aina vastakkain, muodostaen kuin pienen muista erillään olevan osaston, ja näissä osastoissa matkustajia, jotka yhtä elävinä jäivät Annin mieleen kuin kuva hänen näkemästään ensimmäisestä junavaunun sisustasta.
Toisella puolella makasi lihava, punakka herrasmies. Hän oli pidentänyt sohvat niin, että reuna koski reunaan ja nukkui selällään äänekkäästi kuorsaten.
Kuin parina hänelle makasi samalla puolella käytävää, mutta saman vaunu-osaston vastakkaisessa päässä yhtä hyvinvoipa herra, kuitenkaan ei kuorsaten, vaan joka henkäyksellä hiljaa puhkien kuin tupakan savua puhallellen. Käytävän toisella puolella taas olivat molemmat vastapäätä makaavia herroja olevat osastot tyhjät, mutta keskimmäisessä osastossa, juuri siinä, mikä vastaisella puolella oli tyhjä, istui nuori, kalpeanko ja laiha tyttönen väsyneesti nojaten sohvan selustaa vasten.
"Anni", isä tuuppasi takaa selkään. "Älä siihen jää. Ei sitä niin herroiksi ajeta. Kyllä meidän kelpaa puupenkkiä painaa."
Anni heräsi kuin unesta. "Mene eteenpäin, mene", käski isä, ja Anni läksi astumaan käytävää pitkin, kunnes tuli osastoon, jossa oli keltaiseksi maalatut puiset istumasijat.
"Jäädään tähän", sanoi isä ja nosti tavarat laudakoille.
"Kah, tuttujakin täällä tapaa." Isäntä pudisti kättä penkillä istuvan miehen kanssa ja rupesi puheisiin. Anni etsi itselleen paikan akkunan lähellä ja katsoi ulos. Asemamies soitti samassa kelloa, virkapuvussa oleva herra vihelsi pilliä ja juna läksi.
Miten se jymisi ja jyskytti, nyki ja tempoi! Annia ensin vähän peloitti, mutta sitten rupesi naurattamaan. Olisivatpa ne kotolaiset nyt nähneet, miten olisivat ihmetelleet! Äiti se tämän kyllä tiesi, mutta toisille se oli tuntematonta. Heille kun hän sitten kotiin tultuaan toimittaisi, kertoilisi, kuvailisi, niin että ihmetellä saisivat.