"Mutta kun tulette Ilomäen läheisyyteen, silloin minä jo olen kotona", huomautti Anni miettiväisenä.
"Jo kotona? Miksi te niin pian menette?"
"Minun täytyy lähteä silloin kuin isäkin. Kotona alkaa pian rippikoulu."
"Ja teidän pitää sinne?" Vieraan huulet vähän värähtivät ja veitikka pilkisti silmäkulmasta.
"Niin", sanoi Anni ja punastui samassa, kun oli vieraalle puhunut rippikoulusta, vaikka jo oli näin pitkä tyttö.
Samassa kuuli hän isän rykimistä ja kovaäänistä puhetta pihalta.
"Isä tulee", sanoi hän ja livahti ovesta ulos.
"Ohoijaa, siinäkö sinä?" Isä tuli vastaan parta ja kulmakarvat aivan kuurassa. "Hyvä, kun ymmärsit mennä sinne odotussaliin. Täällä on turkasen kylmää."
"Isä, isä, katso, juna tulee." Anni tuskin uskalsi hengittää. Kaikki voima keskittyi vain näkemiseen. Tuommoinenko se nyt oli, se, jota hän niin oli halunnut nähdä ja josta isä oli kertonut. Miten kovin erilainen se oli kuin se kuva, joka isän kertomuksen mukaan oli hänen aivoissaan muodostunut.
"Tämä hevonen ei odota", sanoi isä, nosti molemmat kopat vaunun astimelle ja käski Annin sukkelasti mennä sisälle.