"Minä odotin isää", selitti Anni, jonka rohkeus kasvoi, kun huomasi, ettei vieras ollut kovinkaan peloittava.
"Missä isänne on?" kysyi vieras läheten uunia, jonka vieressä Anni lämmitteli.
"Isä vei hevosen kievariin, mutta kai hän pian joutuu. Junakin tulee kohta."
"Ei vielä. Vielä te ennätätte lämmitellä hyvän aikaa. Te olette ehkä ajaneet pitkän matkan?"
"Ei tänään", selitti Anni. "Mutta kyllä sitä on matkaa kotoa asti."
Samassa muisti hän emännän ja Tövelin ja häntä rupesi naurattamaan. Vieras tahtoi tietää, mitä hän nauroi, ja Anni kertoi. Vieraskin oli ollut siinä talossa, ja hänkin oli nauranut Tövelille. Se teki tuon vieraan Annille heti kuin vanhaksi tutuksi. Hän ei muistanut ensinkään ujostella, tuntui vain niin hauskalta, kun tapasi jonkun, jolle oikein sai kertoa kaikesta ja joka ymmärsi sanotun juuri sillä tavoin, kuin se oli tarkoitettu, ja huomasi hauskaksi ja mukavaksi juuri saman, mikä Annistakin oli hauskaa ja mukavaa.
"Onko neiti ensi kertaa matkalla?" kysyi vieras hymyillen.
Se oli ensi kerran, kun joku Annia neidiksi nimitti, ja hän tunsi aivan punastuvansa.
"Ensi kertaa", sanoi hän ja rupesi samassa ujostelemaan. Että hän sentään vieraalle oli niin vapaasti puhellut, ja niin paljon vielä! Mutta hän näytti niin vaatimattomalta ja hyväsydämiseltä, tuo vieras. Ei hän ensinkään ollut kaupunkilaisen eikä hyvin hienon herran näköinen. Ja nuori hän varmaan myöskin oli, ehkä Annia vain vähän vanhempi. . "Minne nyt matka?" kysyi vieras taas, ja Anni unohti ujoutensa samassa, kun kuuli tuon lauhkean, tutulta sointuvan äänen.
Anni ei muistanut aseman nimeä, mutta tiesi pitäjän, missä isän sukulaiset asuivat. Siitä arvasi nuori herra heti asemankin ja kertoi, että hänen oli erottava pari aseman väliä aikaisemmin, mutta toukokuussa tulisi hän maanmittaustöihin siihen samaan pitäjään, jossa Annin sukulaiset asuivat, tulisi jo aikaisemminkin lähitienoilla käymään.