Kun emäntä viimein tuli illalliselle kutsumaan, oli Anni jo niin väsyksissään, ettei ruoka maistunut. Hän toivoi vain pääsevänsä nukkumaan, että sitten pian aamu joutuisi ja asemalleajo.
Tövel juoksi haukkuen heidän perässään, kun he toisena päivänä aamiaisen syötyään läksivät, ja emäntä huusi vielä viimeiseksi kovaäänisen: "Muistakaa jälkiänne."
Anni rupesi kohta isälle kertomaan, mistä Tövel oli nimensä saanut, kertomaan emännästä, hänen jutuistaan ja hänen kysymyksistään. Mutta isäntä ei näkynyt puhetta kuulevan. Hänellä oli omat asiat mielessään, siksi rupesi Annikin omiaan ajattelemaan, miettimään junan kulkua ja sitä, mitä siitä kotolaisille kertoo, kunhan sen näkee.
Puolenpäivän tienoissa he saapuivat asemalle. Juna ei vielä ollut siellä ja isä sanoi, että "se hevonen usein odotuttaa itseään, mutta eipä koskaan odota, vaikka kuin tärkeätä olisi."
Oli vielä melkein tunti aikaa junan tuloon. Isä sanoi ajavansa kievariin lämmittelemään, mutta Anni tahtoi jäädä asemalle odottamaan junan tuloa. Hän ei malttanut mennä edes odotussaliin, vaikka isä käski. Hän tahtoi mieluummin odottaa ulkona oikein ennättääkseen katsella minkälaista sielläkin oli.
Hiljaa ja arastellen hän läheni rataa. Tuossa ne siis olivat ne, joita kiskoiksi sanottiin. Somanpa näköisiä olivat! Ja niitä pitkin ne vaunut sitten kulkea viiltelivät! Olisipa hauska tietää, miltä puolelta junaa odotettiin, että voisi oikein ajoissa katsoa. Kyllä se kyytiä mahtoi olla, kun isä sanoi, että talot vain tanssivat silmien edessä. Kunpa vaan ei huimaamaan rupeaisi!
Anni laskeutui varovasti alas radalle ja kulki vähän matkaa kiskojen välissä. Sitten hän nousi toisen kiskon päälle ja koetti astua eteenpäin.
Hän ei huomannutkaan liikettä läheisyydessä, ennenkuin kuuli ankaran: "Ei siellä saa kävellä kiskon päällä!" Hän hypähti säikähtyneenä syrjään ja nousi kiireisesti pois radalta. Häntä peloitti kovasti, että jos vielä torutaan. Mutta se kiiltävänappisessa nutussa oleva mies, joka oli häntä kieltänyt, ei sanonut enää mitään, vaan otti luudan seinänvierustalta ja rupesi lunta lakaisemaan pois aseman kiviportailta. Sen tehtyään hän kurkisti ovesta sisään ja katsoi kelloa. Annista näytti silloin siltä, että sali siellä oli tyhjä, ja hän päätti mennä sisään, sillä häntä paleli. Vähän arkaillen hän nousi portaita, peläten, että jos tuo mies taas kieltää, mutta kieltoa ei kuulunut, ja hän tarttui lukkoon. Hän piti lujasti oven rivasta ja työnsi, mutta ovipa ei auennut. Silloin tuli joku sisältäpäin auttamaan. Se oli nuori vaaleahko herra. Kohteliaasti kumartaen aukaisi hän oven ja väistyi itse samassa syrjään antaen tietä Annille.
"Kiitoksia", sai Anni soperretuksi ja niiasi hämillään.
"Ei kestä", sanoi taas herra iloisesti. "Siellä tulee kylmä ulkona.
Hyvä kun tulitte sisään!"