"Juo olutta, se lämmittää", sanoi isä ja tarjoili Annille. Anni ei olisi tahtonut, mutta isä vaan käski. Silloin hän maistoi, mutta suu vääntyi niin väärään, että isä rupesi nauramaan.
Kun he olivat syöneet ja lämmitelleet ja hevonenkin oli levähtänyt, läksivät he jatkamaan. Myöhäiseen iltaan asti ajoivat. Annin tuli uni ja vilu, eikä matkustaminen enää tuntunut hauskalta.
Viimein yöpyivät he pieneen kievariin, mutta Anni oli niin unillaan, ettei siitä sen enempää muistanut kuin että uninen palvelustyttö tuli heille tilat tekemään.
"Unikeko, unikeko", huusi isä aamulla Annin korvaan. Anni kavahti pystyyn ja hieroi silmiänsä. Miten kumman näköistä kaikki, ja entä missä äiti oli! "Isä", sanoi hän hätäisesti, "isä." Mutta samassa muisti hän, ettei ollutkaan kotona, vaan matkalla isän kanssa. Silloin tuli kiire, ettei isän vaan tarvitsisi häntä odottaa.
Yöllä oli kylmännyt ja oli aika pakkanen, kun he läksivät. Anni peittäytyi hyvästi nahkasiin ja isä lohdutti häntä sillä, että nyt ei ajetakaan koko päivää. Poiketaan suureen taloon, jonne isällä on asiata ja jonne jäädään yöksi jos käsketään. Se oli Annista hauskaa. Hän tahtoi niin mielellään nähdä uusia paikkoja ja uusia ihmisiä. Ja huomispäivänä taas odotti vielä suurempi ilo, kun saisi junan nähdä ja sillä oikein kulkeakin.
Annilla oli niin paljon ajattelemista ja kysymistä, että isää ihan nauratti. "Sittenpähän saat nähdä", vastasi hän tavallisesti tai rupesi hän kertomaan niin mahdottomia, että Anni selvään huomasi hänen tekevän pilaa hänestä. Silloin hän ei viitsinyt enää kysyä, vaan ajatteli että olkoon siksi, kun itse näkee. Aurinko oli jo laskemassa metsän taakse, kun he saapuivat talolle, josta isä oli puhunut. Pihalla ei näkynyt muita kuin renkimies, joka hakkasi havuja tallin edustalla. Isä kysyi, oliko isäntä kotona, ja renki sanoi olevan. Sitten hän jatkoi hakkaamista, ei vilkaissutkaan vieraisiin eikä tullut hevosta ottamaan. Isä ja Anni nousivat reestä ja olivat juuri astumassa kartanolle päin, kun talon isäntä tuli heitä vastaan. Heidät saatettiin sitten sisään, jossa kookas, punakka emäntä kovaäänisesti heitä tervehti ja pieni, pitkäkarvainen villakoira ulisten juoksi vastaan.
"Tövel, Tövel", huusi emäntä, mutta "Tövel". ei siitä välittänyt, hyppi vain Annia vastaan ja vinkui minkä jaksoi. Annia rupesi naurattamaan, ja silloin emäntä huusi hänelle korvaan, että heillä oli asunut ruotsia puhuva herra, joka oli tätä penikkaa Töveliksi [Stövel = saapas] sanonut. Siitä se nimensä oli saanut.
Mutta Annia vaan nauratti yhä enemmän. Häntä nauratti Töveli ja Tövelin nimi, kun ymmärsi, mistä se oli johtunut, ja häntä nauratti emäntä, joka ei luullut toisten hiljaisempaa puhetta kuulevan, kun itse oli vähäkuuloinen. Olisipa äiti ollut muassa nyt, kyllä hänkin olisi nauranut! Ja kyllä hän nauraisi sitten, kun Anni pääsisi kaikesta kertomaan!
Isä yhdessä talon isännän kanssa vetäytyi salin vieressä olevaan pieneen kamariin, ja Anni jätettiin emännän huostaan. Kyllä sitten sen iltaa sai kuulla sitä kovaäänistä puhetta. Emäntä vuoroon tutki tietoja Annilta, vuoroon kertoi itse. Alussa se oli Annista hauskaa, mutta sitten hän väsyi.
Seinän takaa saattoi hän erottaa isän ja talon isännän äänet. Väliin oli puhe matalaa kuiskailemista, väliin taas he äänekkäästi laskivat kompiaan säestäen sukkeluuksiaan kovaäänisellä naurulla. Annista se tuntui pahalta, hän ei tiennyt miksi. Hän muisti taas äitiä ja ajatteli, että varmaan olisi se äitiinkin tehnyt vastenmielisen vaikutuksen, jos olisi äiti ollut kuulemassa. — Ehkä isä olikin ottanut äidin mukaansa matkoille silloin, kun ei vielä ollut lapsia talossa. Anni olisi tahtonut sitä kysyä äidiltä, ja sitten sitäkin, että mitä äiti oli matkustamisesta pitänyt. Oliko hän ollut huvitettu siitä niinkuin Anni, vai oliko silloinkin surrut ja kärsinyt..