Martalla oli Annin suuret, tummansiniset silmät ja hieno, läpikuultava hipiä. Mutta Annin kultakiharoita hänellä ei ollut, sensijaan ainoastaan paksu, vaaleanruskea tukka, joka kahtena pitkänä palmikkona riippui selkää pitkin.
Taas rupesi ikävä tuntumaan, kun Rajalassa piti hyvästiä sanoa. Leena toivotteli hartaasti hyvää, onnellista matkaa ja pyysi muistamaan Jumalaa siellä vieraallakin maalla. Pikku Martta piti Annia lujasti kädestä, kuin ei olisi tahtonut irti päästääkään. Mutta erota täytyi kuitenkin viimein, vaikka Martta saattamaankin läksi.
Rupesi jo hämärtämään, kun Anni palasi kotiin. Äiti oli paraikaa kokoamassa Annin tavaroita, ja Anni rupesi häntä auttamaan.
Kun iltaruoka oli syöty, tahtoi isä, että jumalansanaa luettaisiin. Äiti otti vanhan suuripränttisen raamatun esille ja rupesi lukemaan. Se tuntui Annista turvalliselta ja hyvältä, tuntui kun olisi taannut onnea ja menestystä, matkalle. — — Mutta kun äiti lopuksi luki Isämeidän virsikirjasta, rupesi ääni tuntuvasti vapisemaan. Ja jota pitemmälle hän pääsi, sitä enemmän se vapisi.
"Päästä meitä pahasta", kuului lyhyeen ja hätäisesti kuin tukahdutettu nyyhkytys. Annikin teki itkua, mutta koetti sitä salata, ettei isä nauraisi. Sitten erottiin, mutta äiti sai viimeiset ja hellimmät hyväilyt.
Anni nukkui levottomasti sen yön. Yhtenään hän heräsi ja olisi noussut, keskellä yötä, ellei olisi tuntenut äidin nukkuvan. Kerran kuuli hän isän raapaisevan tulta ja katsovan seinäkelloa, mutta mahtoi vielä olla liiaksi aikaista, koska isä paneutui takaisin vuoteelle. Annikin vaipui uudelleen unenhorroksiin, mutta heräsi, kun isä rupesi liikkumaan. Hän oli yht'aikaa valmis kuin isä ja rupesi heti auttamaan äitiä kahvihommissa.
Oli vielä aamuhämärä, kun he läksivät. Isä teki kiirettä, sanoi matkaa olevan pitkältä sen päivän varalle. Kaikki saattoivat pihalle, ja äiti pisti vielä viime hetkessä nahkaset paremmin Annin ympärille. Isä käski hevosta, ja Anni kuuli kuin unessa portille asti äidin viimeisen: "hyvästi ja onnea matkalle!"
Oli suoja ilma ja hyvä keli. Annilla oli niin paljon kyselemistä isältä, että hän aivan hämmästyksestä äännähti, kun isä ensi kertaa poikkesi kievariin. Hyvältä tuntui kuitenkin päästä jaloittelemaan ja nälkäkin rupesi jo tuntumaan.
Anni avasi äidin täyttämän eväskontin, otti eväät esille ja järjesti ne sievästi pöydälle. Sitten he kävivät ruokaan käsiksi oikein hyvällä halulla. Mainiolta se maistui ja iloisella mielellä he olivat, isä varsinkin. Hän kertoili kaskuja jos jonkinlaisia ja nauraa hohotti isoäänistä nauruaan.
Oikein se nauru vihloi Annin korvia. Hän muisti äitiä ja äidin toisiltaisia puheita. — Jos olivat tuollaiset pikku seikatkin äidistä ehkä ikäviltä tuntuneet, hän kun oli tottunut pappilan hiljaisuuteen ja niihin, jotka puhuivat toisella tavalla kuin isä. Ja jos hän olisi tahtonut neuvoa ja korjata, mutta isä ehkä ei suvainnut, suuttui vain ja äityi pahemmaksi.