"Ja tulenhan minä takaisin piankin kertomaan sinulle, äiti, kaikesta, eikö niin?"
"Toivotaan", sanoi äiti ja nousi. Mutta hän huokasi, kun laski työn kädestään. Ehkä oli hän tehnyt pahasti, kun oli näitä kaikkia puhunut. Mutta miten se tulikaan, aivan kuin vahingossa! — Ehkä johtui se siitä että Anni ensi kertaa jättäisi kodin ja palaisi vasta rippikoulun käyneenä aikaihmisenä. Se ajatus se ehkä teki äidinkin mielen niin oudoksi ja houkutteli erohetkenä puhumaan asioita, joita ei muuten olisi voinut eikä jaksanut tytölle uskoa.
"Nyt sinun pitää unohtaa sadut ja kaikki tämmöisetkin puheet", sanoi äiti koettaen lyödä leikiksi. "Kun tulet takaisin, toivon, että olet suuri, ymmärtäväinen tyttö."
Mutta Annin ei ollut helppo seurata näitä neuvoja. Äidin puheet häntä valvottivat myöhään sinä iltana. Tuntui niin kummalta, että äiti oli puhunut hänelle tällaisia isän ja omista suhteistansa, ja entä sitten se, että äiti oli niin paljon kärsinyt ja surrut! Äiti rukka! Ehkä hän siitä oli käynyt niin tylyksi ja kärttyisäksi? Monet pitivät häntä pahasisuisena ihmisenä, sen tiesi Anni, ja se oli aina häneen koskenut. Tiesihän hän, miten hyvä äiti oikeastaan oli. Miksi hän sitten joskus tuntui niin kovalta, niin tylyltä? Suru oli siihen syynä, nyt se Annille selveni, ja nyt pyysi hän sydämestään äidiltä anteeksi, että välistä oli pelännyt hänen äreyttään.
Annille tuli kyyneleet silmiin, kun hän tätä ajatteli. Äiti kulta, miten hän häntä rakastaisi, — nyt enemmän kuin koskaan ennen!
Kesken kaikkia näitä ajatuksia petti uni Annin. Silmät painuivat kiinni, käsi vaipui herpautuneena vuoteen laidalle, ja hän vaipui syvään, rauhalliseen uneen.
Aamulla hän heräsi säikähtyneenä. Tuntui kuin olisi hän maannut kaksi yötä peräkkäin, niin sikeästi hän oli nukkunut.
"Joudupa nyt", muistutti äiti keittiön ovelta. "Tämä on sinulla viimeinen päivä täällä kotona."
Tuossa tuokiossa oli Anni pukeutunut ja valmis äitiä auttamaan.
Kun viimein kaikki työt olivat tehdyt ja puolinenkin syöty, läksi Anni Rajalaan hyvästille. Hänellä oli siellä pieni holhokki, nuorin lapsista, jota hän ei mitenkään tahtonut jättää hyvästelemättä, Liisu, joka oli Annia vanhempi, oli jo palveluksessa, ja kaksi häntä nuorempaa oli kuollut. Pikku Martta oli syntynyt keväällä juuri Annin täyttäessä seitsemän vuotta, ja siksi oli Anni aina pitänyt häntä erityisesti omaisuutenaan. Toiset sanoivat, että hän oli Annin näköönkin, ja se oli Annista hauskaa kuulla.