Äiti nosti katseensa ompeluksesta ja loi pikaisen silmäyksen tyttöön. Miten kummallinen lapsi hän oli, ja miten kauniisti hänen kasvonsa loistivat!
"Ei sitä tiedä, jos se niinkään hyvä oli. Opit siitä vain toisenlaiseksi kuin muut. Minä sitä pelkäsin jo, kun olit pieni."
"Olinko sitten toisenlainen kuin muut?"
"Olit. Ja minä aina ajattelin, että se oli minun syyni. Siksi oikein pyysin Jumalalta, että Antista tulisi toisenlainen."
"Olisitko suonut, että minäkin olisin ollut toisenlainen?"
"En, kun en jaksanut sitä silloin toivoa. Minulla oli niin paljon surua ja kaipasin juuri sellaista lauhkealuontoista kuin sinä. — Sinä tiedät, että ennen olin asunut pappilassa, eikä isäsi ollut muuta kuin talollinen. Minä olin vanha jo silloin, 36 vuotta täyttänyt, eikä ollut helppo tulla toisiin oloihin. — — Nythän ne kuuluvat vanhemmatkin menevän naimisiin, mutta silloin oli toisin, Kaikki pitivät minua vanhanapiikana, enkä itsekään muuta ajatellut. Silloin tuli isäsi. Minä rupesin ajattelemaan asiaa. — Oma koti on hyvä lahja, Anni. Sitten päätin, mutta se oli raskas hetki."
Äiti vaikeni ja Anni katsoi häneen kysyvästi. "Etkö sinä rakastanut, isää?" sanoi hän hiljaa ja hänen huulensa värähtivät.
"Minä en sitä nyt voi sinulle selittää, Anni, mutta kun tulet, isommaksi, niin ymmärrät minua. Silloin tiedät, että sitä voi pitää jostakin jonkun verran, mutta kun menee naimisiin, kuoleutuu se vähäkin, jos ei rakkautta ole ollut tarpeeksi. Kun sen ymmärrät, ymmärrät, että minä kaipasin sinua, kaipasin ihmistä, jota voisin koko sydämestäni rakastaa ja helliä."
"Äiti, rakas äiti." Anni kietoi kätensä hänen kaulaansa. "Ja nyt sinä kuitenkin annat minun lähteä pois."
"Pitäähän sinun päästä vähän maailmaa katsomaan. Nyt saat nähdä ja oppia paljon, ja sitä olen aina sinulle toivonut."