Antti rauhoittui, kun kuuli tämän. Mitä siitä kyläilemisestä? Ei sitä kannattanut suuresti kadehtia. Mutta hän kun kerran mieheksi pääsisi, saisi hän nähdä kaiken, mitä isäkin oli nähnyt ja vähän lisäksi vielä. Sillä lohdutti hän itseään, kun Anni iloisena kuin lintunen liverteli matkastaan. Ja äiti, joka laitteli Annin vaatteita matkakuntoon, oli hyvillään, että poika siksi vähällä oli rauhoittunut.
"Äiti, sinä jäät niin yksin nyt", sanoi Anni viimeisen edellisenä iltana, kun he kahden istuivat kamarissa käsitöineen. "Mutta onhan sinulla Antti!"
"Antista ei ole paljon iloa. Pojista ei ole mihinkään tuossa Antin iässä."
"Onko sitten tytöistä enemmän?"
"Onhan toki. Sinä sitä varsinkin olit seuraksi jo pienempänä. Istuit hiljaa kuin aikaihminen kirjan ääressä ja koetit isälle ja minulle satuja tavailla."
"Sadut ovatkin sitten aina olleet ystäviäni", sanoi Anni iloisesti, ja kaunis lämmin hymyily kirkasti hänen kasvojansa.
Äiti painautui työtään lähemmin tarkastamaan. "Se johtui ehkä siitä", sanoi hän hiljaa, "että minä ennen syntymääsi niin paljon ajattelin asioita, joita ei ollut olemassakaan. Minä olen aina vaatinut elämältä enemmän kuin se on antanut. Mutta muulloin olen sentään ollut järkevämpi ja ottanut elämän semmoisena kuin se on. Silloin olin sielultani sairas, ja siksi niin paljon ikävöin ja ajattelin."
"Ja siitäkö sinä luulet, että minä opin rakastamaan satuja?" Anni katsoi ihmeissään äitiin.
"Niin, tulin tuota ajatelleeksi", vastasi äiti. "Mutta on sitä vikaa muuten ollut isäni suonissa. Isänisäni oli aika satuniekka." Äiti aikoi kääntää puheen toisaalle. Mutta Anni ennätti ennen.
"Äiti", sanoi hän, ja hänen silmänsä säteilivät. "Se oli sitten sinun ensimmäinen lahjasi minulle. Sinä et tiedä, miten onnelliseksi se on tehnyt minut."