Anni oli niin haltioissaan, ettei voinut paikallaan pysyä, juoksi kamarista keittiöön ja keittiöstä pirttiin. Hän kertoi palvelustytölle, että nyt hän pääsee matkoille, ja kun Antti tuli kotiin koulusta, huusi hän jo ovelta uutisen hänelle.
Antti ei ottanut uskoakseen, mutta kun sekä isä että äiti todistivat
Annin puheen todeksi, rupesi hänen käymään kateeksi.
"Minäkin tahtoisin mukaan", sanoi hän viskautuen nyrpeisenä penkille.
"Kyllä sinä vielä ennätät", lohdutteli äiti. "Isäkin on matkustanut niin paljon. Kyllä sinäkin pääset."
"Mutta Anni pääsee nyt, ja hän on vain tyttö." "Anni on sinua vanhempi ja on jo kunnialla lopettanut koulunsa. Luepa sinäkin vaan ahkerasti läksysi, niin kyllä vielä pääset", lohdutteli äiti.
"Mitä sinä poika mökötät", sanoi isä kamarin ovelta. "Ei tuollaisia vielä matkoille viedä. Mutta kunhan kasvat, sitten vien. Saat kulkea samoja teitä kuin isäsikin nuorena, jos vaan pystyt samanlaiseen työhönkin. — Siellä sitä kuntoa kysyttiin merellä, kun aallot ärjyivät kuin vihaiset koirat ja vesi huuhteli laivan kannen ja koko miehistön niin, että pakkanen peitti kaikki jääkuorella."
"Oletko sinä sellaisia matkoja tehnyt, isä?" Antti oli kuunnellut korvat porhollaan ja silmät suurina. Hän oli niin innoissaan, että unohti koko äskeisen harminsa.
"Olen, olen, poikaseni. Mitäpä sinun isäsi ei olisi nähnyt! Hän onkin tämän maailman rantoja kierrellyt koko lailla, on totisesti."
"Menetkö sinä merille nytkin?" kysyi Antti, ja taas rupesi kateeksi käymään.
"Enkä mene. Sen matkan minä säästän sinulle. Ei tyttöjä sovi sellaisiin viedä. Minä vien Annin vain sukulaisiin vähän kyläilemään."