Peräpenkillä nostettiin silloin kakkulat nenälle, ja supinaa rupesi kuulumaan sieltäpäin. Mutta ei yksikään katsonut niinkuin isä ja äiti, kun Anni luokan ensimmäisenä oppilaana meni ottamaan päästötodistuksensa.
"Se on tyttö tuo, minun", kuiskasi isäntä.
Mutta äiti ajatteli, että hän oli paljon kokenut ja kärsinyt, paljon uhrannut ja vähän voittanut, mutta hän alkoi aavistaa, että hän kerran kuitenkin saisi vaivoistaan hedelmiä niittää, saisi nähdä sadonpäivän sarastavan kirkkaana ja onnekkaana.
8.
Toisena talvena sen jälkeen kuin Anni oli päättänyt kansakoulunsa, rupesi isä puuhaamaan matkaa. Hän aikoi käydä sukulaisia katsomassa ja lupasi ottaa Annin mukaansa. Alku-aiheena tähän matkaan olivat oikeastaan raha- ja kauppa-asiat, mutta siihen, että hän aikoi ottaa Annin mukaansa, oli toinen syy. Annilla oli tänä keväänä rippikoulu käytävällä. Hän oli siitä monta kertaa jo puhunut ja oli iloinnut siitä, että nyt pappilan Almakin aikoo rippikouluun ja heistä tulee taas lukutoverit. Isä ei siihen silloin mitään sanonut, mutta itsekseen hän päätti, että siitä ei mitään tule, ei niin kauan kuin hän ohjaksissa on. Annia ei anneta körttiläispapin opetettavaksi, pois toimitetaan vaikka keinolla millä toiseen pitäjään ja toisen papin opetettavaksi, mutta niin ettei tyttö syytä huomaa eikä siitä mielipahaa saa.
Isäntä otti asian puheeksi emännän kanssa, selitti, että tässä tarjoutui oiva tilaisuus saada pulma Annin suhteen ratkaistuksi ja sanoi aikovansa lähteä jo viikon perästä. Anna ei siihen sanonut vastaan eikä puolesta. Kun isäntä kerran oli asian päättänyt, ei siinä sanomiset auttaneet, eikä hänellä tässä mitään erityistä sanottavaa ollutkaan. Ikävältä tuntui erota Annista, mutta oli hänkin sitä rippikouluaikaa pelännyt. Eihän sitä tiennyt, vaikka Annista siellä olisi tullut herännyt, joka vielä omia vanhempiansakin moittisi ja vastustaisi. Se se isku olisi äidille, vielä murtavampi kuin entiset iskut. Ei, parempi oli vara kuin vahinko. Paras, että Anni ajaksi toimitettiin pois kotoa, jotta sitä kauemmin säilyisi kodin ilona. Sitä vain Anna ihmetteli, miksi hänen miehensä niin kovasti vastusti Annin käyttämistä kotipitäjän rippikoulussa. Vähällä olisi voinut odottaa aivan päinvastaista, sillä ukko oli aina sairautensa jälkeen ollut hyvin harrastavinansa jumalisuutta. Sunnuntaisin hän aina luetti jumalansanaa, niin että oikein väsyttämään rupesi, ja lasketteli raamatunlauseita ihan rentonaan, kun senmielisen puhetoverin sai. Se hänet vain heränneistä erotti, että sanoi heitä lahkolaisiksi ja itse tahtoi lujasti pysyä kirkon ja sen oikean opin puolella. Siitä oli ehkä alkuaan hänen halunsa saada Anni toisen papin kouluunkin.
"Kuules mamma", sanoi isäntä, kun astui ovesta sisään, "nyt meillä jo on matkatuumat selvillä Annin kanssa."
Anni tuli juosten isän kintereillä ja kavahti äidin kaulaan. "Äiti, äiti kulta, miten minä olen iloinen!"
"Siitäkö, että pääset kotoa pois?"
"Ei, mutta siitä, että pääsen matkustamaan isän kanssa, kun saan nähdä vieraita pitäjiä ja vieraita ihmisiä, kulkea junassa, nähdä kaupunkeja, ihmiselämää ja kaikkea! — Se on kuin satua, aivan kuin satua!"