Kirkas päivänpaiste virtasi ikkunain kautta saliin, ja leivosen liverrykset ulkona yhtyivät suvivirren säveleihin. Nuorekasta ja eloa uhkuvaa oli kaikki. Se soinnutti kevätriemua joka rintaan, sai joka sydämen hehkumaan. Kaikki sen tunsivat. Siksi oli kaikilla sama yhteinen ja suuri ilo.
Kun virsi oli veisattu ja rukous pidetty, alkoi kuulustelu. Kiivaasti sykki monen sydän, ja isien ja äitien jännitys oli melkein yhtä suuri kuin lasten. Joka kerta kun joku lapsista nousi vastaamaan, syntyi ovensuussa seisovien joukossa liikettä. Siellä isä tai äiti silloin kurottautui varpailleen voidakseen paremmin nähdä, miten "meidän Matti tai Anna Liisa" selviytyi kuulustelussa.
Salin perällä istuivat koulun johtokunnan jäsenet, pappi rouvineen ja pitäjän hienosto, joka säännöllisesti saapuen koulun vuositutkintoon tahtoi osoittaa kansanvalistusharrastuksiaan. Tältä kulmalta tehtiin silmälasien takaa ahkerasti huomioita ja kuiskailtiin arvosteluja, jotka ainakin toisissa lisäsivät pelkoa, toisissa ehkä juhlatunnelmaa. Tänä vuonna oli hienosto oikein sekä miehissä että naisissa tilaisuuteen saapunut. Kunniapaikat peräpenkillä olivat täpösen täynnä, ja hiljainen kuiskaus — useimmiten ruotsinkielinen — osoitti, että huomioita tehtiin.
"Ett sådant månskensansigte" [Semmoiset kuutamokasvot], kuiskasi "hovin" nuori neiti vieressään istuvalle herrasmiehelle, kun Teiton Anni nousi vastaamaan.
"Kerrassaan kuin lilja keskellä kaalimaata", vastasi herra niinikään ruotsiksi, vähän naurahtaen omalle sukkeluudelleen.
"Hvarifrän är den lilla skönheten?" [Mistä on se pieni kaunotar?] kuiskasi jokseenkin kuuluvasti pyylevä rouva toiselta riviltä.
Anni, joka oli vastaamisen touhussa, ei kuullut sanoja, mutta hänen äitinsä kuuli ne sensijaan, ja sydän paisui ilosta. Hän katsoi ympärilleen ja oikaisihe ensi kertaa vuosikausien kuluttua oman arvonsa tunnossa. Tuntui kuin raskas taakka olisi maahan pudonnut ja kohtalon köyristämä vartalo oiennut. "Hän on minun toivoni ja taisteluni lapsi", ajatteli hän katsellen Annia, joka toisten kanssa asettui opettajan eteen laulua alkamaan.
"Katso mamma", kuiskasi isäntä nykäisten vaimoaan käsipuolesta. "Päätä pitempi hän on kaikkea kansaa ja seisoo kuin kukkanen toisten keskellä."
"Ole hiljaa!" Anna töykkäsi kyynärpäällään miestään. "Kyllähän minullakin silmät on."
"Mutta katso, katso nyt kuitenkin", kuiskasi ukko uudelleen, kun opettaja, pidettyään pienen puheen, alkoi jakaa päästötodistuksia oppilaille ja Annin nimi ensimmäisenä mainittiin.