"Kuules sinä, mamma, kuules tuota poikaa!" Isäntä nauroi niin, että vatsaansa piteli. "Siitä se mies tulee! Semmoinen se olla pitää, jolle isännyys täällä annetaan." Hän nousi lähteäkseen ja pyyhkäisi ohimennen Annin poskipäätä. "Tuon sopisi korkeitten kartanossa kepsutella", sanoi hän ovesta mennessään. Mutta ainoastaan äiti sen kuuli.
Kun Annin puku oli valmis, rupesi äiti häntä laittamaan kuntoon. Muusta hän suoriutui pian, mutta tukan suhteen oli arvelemista. Teki niin mieli heittää Annin kiharat hajalleen, koota ne ainoastaan päälaelta pieneen palmikkoon keskelle. Mutta uskaltaisikohan? Jos muut sitä vain nauraisivat, että Teiton emäntä on vielä olevinaan herrassäätyä ja luulee lastensakin sitä olevan? Mutta nuo pitkät kellertävät kiharat olivat niin kauniit, kun ne vapaasti valuivat hartioille. Miten hän hennoisi niitä kahlita?
Hän koetti ensin toisella, sitten toisella tavalla, mutta lopuksi jätti hän kuitenkin hiukset valloilleen. Sitten hän haki pienen vaaleanpunaisen silkkinauhan ja sitoi sen silmukalle Annin päälaelle. Se oli ensimmäinen koristus, jonka hän oli Annille ostanut oikein varta vasten, ja se tuntui hänestä itsestään melkein yhtä juhlalliselta kuin Annista.
Annin perästä tuli Antin vuoro ja Antin perästä äidin. Sitten isä jo käski joutumaan. Ei muuta kuin kiireesti rattaille, ja sitten lähdettiin.
Kun ajettiin koulun pihaan, muisti Anni, miltä oli tuntunut neljä vuotta sitten, kun isä ensi kertaa hänet oli tänne saattanut. Miten silloin väenpaljous oli häntä peloittanut ja miten toiselta silloin kaikki tuntui. Nyt ei hän yhtään säikähtänyt, vaikka näki pihan aivan mustanaan hevosia, ajokaluja ja väkeä. Tuntui vain niin juhlalliselta ja samalla vähän ikävältä, kun muistui mieleen, että tämä oli viimeinen tutkinto. Ei hän saisi koskaan enää takaisin tätä hauskaa kouluaikaa, ei saisi hartaana opetusta kuunnella, kuten tähän asti, ei toverien kanssa pihamaalla leikkiä, eikä harpata portaita pitkin kilvan toisten kanssa kuten ennen. Tuntui sydäntä oikein ahdistavan, kun hän tätä ajatteli. Mutta ei sitä nyt suremaan joutanut. Täytyi vain oikein juoksujalkaa rientää sisään toisten luo.
Eteisessä seisoivat koulutytöt uunin puoleisessa nurkassa toinen toisiinsa painautuneina, kaikki juhlapuvuissaan, vakava, puoleksi utelias, puoleksi pelokas ilme kasvoillaan. Annikin liittyi heti joukkoon, ja suusta suuhun kävi hiljainen, kiihkeä supina: "Päivää. Mitä kuuluu? Eikö sinua peloita? Eikö ensinkään?"
Samassa ilmestyi opettajatar kynnykselle kutsuen joukkonsa sisään. Kuiske vaikeni äkkiä ja kaikki rupesivat hiljaa ja juhlallisesti asettumaan paikoillensa.
Juhlapukuinen yleisö täytti pian salin. Opettajatar asettui paikallensa ja virsi aloitettiin.
"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen." — —
Veisuu täytti voimakkaana, kantavana koko salin, virtasi sitten avoimien akkunoiden kautta kauas ulos yli rasvatyynen järven, jonka pintaan kaareutuva kesäinen taivas ja juhlapukuiset rannat kertaantuivat.