Annin mieleen johtuivat taas äidin puheet sinä iltana vähän ennen lähtöä, ja hän rupesi arvelemaan sitä, että olikohan äiti joskus rakastanut vai eikö ollut. Kun uskaltaisi kysyä sitä kotiin tultua! Ja ehkäpä äiti sitä itsestäänkin kertoisi, kun Annista pian tulisi aikaihminen, rippikoulun käynyt ja seitsemäntoista vanha.
Viimein olivat illalliset lopussa, ja vieraat pääsivät levolle.
"Muista laskea ikkunaruudut", huusi emäntä Annille ovessa. Anni lupasi ja heti huoneeseen tultuaan hän ne laski, ettei unohtaisi. Mutta sitten hän ajatteli, ettei se ehkä autakaan, jos ei laske aivan ennenkuin nukkuu, ja sitten hän laski ne vuoteessa vielä kerran.
Kun hän aamusella heräsi, oli jo suuri päivä. Hän kavahti istumaan ja hieroi silmiään. Samassa muisti hän ikkunaruudut ja puna nousi poskille.
Kun Olli sitten aamiaispöydässä rupesi hänen untaan utelemaan, punastui hän taas. Olli huomasi sen ja tuli hyvilleen, ja emäntä rupesi härnäilemään, että niin kohdalleenko se uni sattui. Mutta Anni vain selitti vältellen, että kyllä muuten kertoisi, mutta ei sovi, kun ei silloin toteen käy.
Ensimmäiset päivät Ilomäellä kuluivat yhtenä ainoana humakkana. Vieraita syötettiin ja juotettiin, kestittiin ja huviteltiin. Mutta kun siinä humakassa vielä oltiin, rupesi isä tekemään lähtöä. Ei sanonut enää joutavansa kauemmin laiskottelemaan, vaan aikoi jo huomenna lähteä.
Annin silmät suurenivat. "Huomenna?"
"Niin huomenna. Vieläkö sinä jäisit tänne?"
"Enhän minä — — en — mutta kun en luullut isän niin pian lähtevän." Hän oli aivan ymmällä. Se tuli niin äkkiä. Ja hän kun oli ajatellut, että jos isä hyvinkin viipyy ja hän vielä sattuu tapaamaan hänet, jonka junassa oli nähnyt ja jonka pyyntö "odottakaa" vieläkin kaikui hänen korvissaan. Miten mielellään hän hänet olisi tavannut. Nyt vasta hän sen ymmärsi!
"Voithan sinä jäädä tänne", sanoi isä kuin ohimennen.