"Mitä minä", sanoi Anni punastuen. "Enhän minä. — Rippikoulukin alkaa huhtikuussa."
"Voisithan sinä sen täälläkin käydä. Hyvät kuuluvat papit olevan.
Oikein käymätuttuja näiden Ilomäkeläisten kanssa."
"En minä sentään", esteli Anni. Se oli hänestä niin mahdotonta. Ei olisi tehnyt mielikään jäädä Ilomäkeen kuukausimääriksi. Ja samalla kuului kuitenkin riemusanomana tuo: "jää tänne."
"Almakin käy nyt rippikoulua", alkoi hän. epäröiden.
"Osaa hän sinuttakin käydä. Mikä tässä muu kuin lähetän sinulle papinkirjan kotoa."
"Mutta eiköhän äidin tule ikävä. En minä oikein tahtoisikaan kovin pitkäksi aikaa."
"Jonnin joutavia. Kyllä minä äidin ikävät haihdutan. Katso, se meidän mamma se on aina toivonut lapsistaan jotain suurta. Se on ylpeäluontoinen niinkuin isäsikin ja sitten, kun vielä on papillista sukua — —. Kyllä se tyytyy, kun kuulee, että olet hyvässä korjuussa ja opit jos jotain elämää varten."
"Oikeinko minä todella jäisin?" Anni kiersi kätensä isän kaulaan.
"Jää nyt vaan, tyttöseni." Isä irroitti Annin kädet kaulastaan ja sanoi menevänsä puhumaan asiasta emännälle.
Oikeastaan oli kaikki jo puhuttu, mutta emäntä tuli kuitenkin syleilemään ja taputtelemaan Annia ja sanoi olevan hauskaa, että hän tahtoi jäädä heille.