Emäntä nauramaan. "Satuja, ha-ha-ha-haa! Niilläkös sinä kerran talonväkeäsi syötät?"
"Enkä." Annikin nauroi, vaikka vähän harmitti. "Aion minä oppia ruokaa laittamaan, sittenkun naimisiin menen."
"Ja silläkö opilla sinä aiot toimeen tulla? Ei tule iso talo hoidetuksi sillä, että emäntä osaa puuroa keittää."
"En minä isoon taloon emännäksi aiokaan." Anni lensi punaiseksi, mutta katsoi emäntää samassa suoraan ja avoimesti silmiin.
"Vai et?" Emäntäkin katsoi häneen, ja katse oli terävä. Mutta sitten hän löi koko puheen leikiksi. "Voi noita lapsia", sanoi hän, otti Annia tapansa mukaan vyötäisiltä ja keikautti kerran ympäri.
Tapaus jätti kuitenkin jälkensä emännän mieleen. Hän alkoi arvella, että ehkei Anni ollutkaan niin sopiva Ilomäen emännäksi kuin hän oli luullut. Lapsellisuuttahan se kaikki ehkä oli, mutta Anni oli kuitenkin toisenlainen kuin muut, niin erikoinen, tuntui hemmotellulta herrasneidiltä eikä rivakalta, työkykyiseltä talontyttäreltä. Mutta kaunis hän oli ja rikas, ja se painoi vaa'assa aika paljon. Kannatti sitä asiaa vielä ajatella, vaikka sillä oli nurjatkin puolensa ja vaikka Anni aina tuntui kumman jäykältä Ollille. Sekin saattoi kuitenkin olla vaan ujoutta — tai pahimmassa tapauksessa — jollei Anni ollutkaan niin lapsellinen, kuin hänestä luultiin — ylpeyttä ja keikailua vaan. Semmoisiahan ne monet pyydettävät aina olivat, väistyivät, karttoivat ja sitten kuitenkin aina antautuivat. Hän, Jumala paratkoon, ei koskaan sillä lailla ollut kujeillut. Heti kun Ilomäen isäntä tuli puhemiehineen, sanoi hän suoraan, että miks'ei hänen puolestaan, ja sillä oli asia ratkaistu. Mutta mitäs, hän olikin toista maata kuin tuollainen tyttöhempukka kuin Anni.
Mutta hyväsydäminen ja nöyrä Anni kuitenkin oli, ja olihan se ainakin anopin kannalta katsoen hyvä avu rikkauden ja kauneuden lisänä. Kunhan vaan Olli osaisi olla edukseen, ei nenästyisi eikä olisi huomaavinaankaan Annin vastahakoisuutta ja jäykkyyttä, kyllä silloin kaikki ehkä hyvin päin kääntyisi. Emäntä ihastui taas ajatellessaan tuumiensa toteutumista, ja voiton toivossa hän suunnitteli uusia iloja nuorille. Mutta Annia eivät kyläilyt enää huvittaneet. Hän sanoi jo edeltäkäsin tietävänsä, mitä missäkin kylässä puhuttiin ja mitäpä kyläilystä silloin. Emäntä taas nauroi ja sanoi lapselliseksi. Olli kysyi vähän harmistuneena, eivätkö senpuolen ihmiset Annia huvittaneetkaan.
Silloin emäntä keksi keinon. Olihan heillä vielä yksi paikka käymättä, vieläpä sellainen, josta sanottiin, että siellä kaikki hienotkin ihmiset huvikseen kävivät, katsomassa, ihmettelemässä ja ihailemassa. "Hoviksi" sitä sanottiin, ja ihmiset pitivät sitä arvossa siksi, että siellä asui vanha, sairastava herra, jota maan kuuluksi kehuttiin ja joka maalaili suuria, kauniita tauluja.
"Maalariksi tai miksihän taiteilijaksi sanonevat", selitti emäntä
Annille.
"Ja sinnekö minä pääsen!" Anni oikein hyppäsi koholle.