Talo oli vanhanaikaiseen tyyliin rakennettu, keskeltä kaksikerroksinen, molemmin puolin matalampi, yksikerroksinen. Toisella puolen rakennusta oli piha, toisella puolen suuri puutarha, jossa monenlaiset puut, joskin talven riisumina, todistivat korkeasta iästään samoinkuin huolesta ja vaivannäöstä, jota niiden kasvattamiseksi oli uhrattu.
Anni käveli vähän matkaa puutarhaan päin ja näki silloin kahden puutarhan puoleisen ikkunan edessä kaksi linnunlautaa, joihin oli jyväsiä ripoteltu ja joissa par'aikaa tilhiparvi kestiä piti. Mahtoikohan se olla itse vanha maalari, joka pikku lintuja tahtoi syöttää, vai olivatko ne jonkun toisen toimesta siihen asetettuja?
Anni aikoi hiljaa hiipiä lähemmä, mutta samassa tulikin Olli yhdessä palvelijan kanssa, joka lähti opastamaan. He astuivat ensin valoisaan, suurehkoon eteiseen, jossa paitsi vaatenauloja ja laudakkoja oli ainoastaan kasveja, pitkiä reheviä kasveja. Niille oli äsken annettu uutta multaa, tai oli niitä kasteltu, sillä kostean mullan haju lehahti vastaan ja ilma tuntui hikevän lämpimältä kuin kasvihuoneessa.
"Mennään tästä", palvelija osoitti oikeanpuoleista ovea.
Siellä oli pieni, kauniisti sisustettu huone, josta tultiin toiseen, vähän suurempaan, jota palvelija nimitti kirjastohuoneeksi. Katosta lattiaan oli siellä kirjahyllyjä, jotka täyttivät huoneen kaikki seinät. Keskellä oli pöytä, sen ympärillä istumapaikkoja.
Anni rupesi tarkastamaan huonetta. Teki mieli katsella kaikkea, kirjahyllyjä ja vanhaa kaunista uunia, uunin reunustalla seisovia metallisia kynttiläjalkoja ja vanhaa kelloa, joka käydä naksutti niin juhlallisesti. Mutta Olli ja opas kiirehtivät. He olivat jo Annista edellä, ja hänen täytyi juosta seuraavaan huoneeseen, jottei jälelle jäisi ja eksyisi.
Hän ei ehtinyt ympärilleen katsoa, ennenkuin pysähtyi valon ja kauneuden häikäisemänä. Huone, johon hän oli joutunut, oli suuri, avara sali. Huonekaluja oli siellä vähän ja niitä vähiäkin tuskin huomasi. Oli kuin ei siellä muuta olisi ollutkaan kuin tauluja ja kasveja, kasveja ja tauluja. Kolme suurta seinää oli tauluja täynnä, ja muuallakin oli tauluja kuin kylvetty sinne tänne palmujen ja sypressien keskelle. Salin neljännellä seinällä oli rinnan ikkuna ikkunan vieressä, neljä suurta ikkunaa, joista auringonpaiste tulvimalla virtasi saliin.
"Miten kaunista!" pääsi Annilta aivan tahtomattaan.
"Onhan se", myönsi Olli. Mutta Annia kiusasi hänen huoleton, kylmä äänensä, ja siksi kääntyi hän yksin tauluja lähemmin tarkastamaan.
Tuossa oli pienen pieni, mutta kaunis talvimaisema. Hanki kimalteli, taustassa hohti huurteinen metsä. Aurinkoa ei näkynyt, mutta se paistoi silti, sillä sen valo virtaili taulun maisemaan aivan kuin nyt tähän suureen valoisaan huoneeseen, jossa he olivat. Taempana metsässä näkyi mäntypuita ja koivuja, mutta metsän rajassa, joka oli etualaan joutunut, oli pienempiä puita, lepikkoa ja katajapensaita ja siinä aivan etumaisena huurteisella lepänoksalla istui punatulkku. Se oli pieni kuin hyttynen ja kuitenkin niin luonnollinen että Annin olisi tehnyt mieli käteen ottaa. Se lauleli, Anni näki sen selvään, lauleli niin, että säveleet kirposivat korkeuteen ja pikku rinta värähteli riemusta.