Miten hyvin Anni ymmärsi, mitä tuo pikku punatulkku tunsi! Se oli saman ilon ja saman toivon elähdyttämä kuin Annikin matkalla tänne. Se vaan erotuksena, että laulaja leväten oksalla uskalsi laulaa ilmoille sydämensä suuren ja suloisen kaipuun, sen keväiset onnen odotukset.
"Anni", huusi Olli ovelta. "Tule nyt! Ennätäthän niitä katsoa vielä, kun tullaan takaisin."
Anni kiskaisihe irti ajatuksistaan ja riensi ovelle. Mutta samassa kun Olli sen aukaisi, huomasi Anni, ettei huone ollutkaan tyhjä. Nuori mies istui siellä työtä tehden, paletti toisessa ja pensseli toisessa kädessä. Hän istui selin heihin, mutta nousi ja kääntyi ovelle päin, kun kuuli liikettä.
Anni äännähti, ja veri syöksyi hänen kasvoillensa.
"Sanoinhan minä, että me tapaisimme." Vieras ojensi kätensä Annille ja kaunis hymyily kirkasti hänen kasvonsa.
"Minä en ensinkään voinut arvata." Anni etsi sanoja.
"Niin, en minäkään, että me täällä tapaisimme."
"Te taidatte olla tuttuja", huomautti Olli, jonka mielestä oli aika ilmoittaa, että hänkin kuului joukkoon.
"Niin, vähän. Minä en kuitenkaan — —" Anni ymmärsi, että hänen piti jollain tavoin esittää heidät toisilleen. Mutta millä tavoin, kun ei nimeä tiennyt?
"Tämä on serkkuni, Ilomäen isäntä, ja herra — Lehto", täydensi vieras.