Olli ja vieras katsoivat hetken toisiinsa mitellen toinen toisiaan kiireestä kantapäähän.
"Me tutustuimme junassa", selitti Anni, "mutta emme edes tienneet toistemme nimeä."
"Sitten se tuttavuus ei ole kovin vanhaa." Olli katsoi vieraaseen välinpitämättömästi. "Eikö jo aleta joutua, Anni. Musta käy vallattomaksi."
"Älähän nyt vielä! Vastahan olen alkuun päässyt."
"Minä rupean mielelläni oppaaksenne, jos tahdotte." Herra Lehto laski siveltimensä pois ja kääntyi Anniin päin. "Voin vähän teille kertoakin, jos teitä huvittaa. Olen puoleksi kuin kotonani täällä."
Anni katsoi kysyvästi häneen.
"Tämän talon vanha isäntä on ollut hyvin ystävällinen minulle. Hän on paljon auttanut minua ja antanut vähän opetusta ammatissaankin, kun olen joutanut olemaan täällä. Piirustaminen ja maalaaminen olivat parhaita ilojani pikku poikana."
"Miten te olette onnellinen." Anni kumartui katsomaan tekeillä olevaa taulua.
"Jos sitä voi onneksi sanoa, että on polttava halu povessa, nälkä, joka kalvaa yöt päivät, eikä muuta saa kuin murusia silloin tällöin, murusia, jotka herrain pöydältä putoavat, kun he istuvat kukkuroilleen katettujen pöytien ääressä ja syövät kylläkseen sielunsa himoruokaa."
"Te ette saa sanoa niin!" Annille tuli vedet silmiin. "Te maalaatte jo niin kauniisti. Ja se hyvä, vanha herra auttaa teitä — ja — ja — sitten teistä tulee suuri taitava mestari."