"Ei, sitä ei minusta tule koskaan. Minä olen saanut tarpeeksi nauttiakseni taiteesta ja ymmärtääkseni sitä vähän. Minä voin elää siitä, voin iloita siitä, mutta luovaa kykyä minulta puuttuu. Mutta ei nyt ajatella sitä. Puhukaamme muusta."
Se kärsivä ilme, joka hetkeksi oli synkistyttänyt hänen kasvojaan, katosi, ja hän jatkoi reippaasti. "Olen niin iloinen siitä, että tapasimme ja juuri täällä lisäksi, jossa olen onnellisimmat hetkeni viettänyt."
"Te olitte niin varma siitä, että tapaisimme, että aivan tartutitte uskonne minuunkin."
"Niin, minä todellakin odotin teitä." Herra Lehto puhui iloisesti. "Ettekö luule, että on niitä, jotka ovat luodut tapaamaan toisiaan. He ovat kasvaneet erilaisissa oloissa ja ovat erilaisia elämänkokemuksia saaneet, mutta kun tapaavat, ovat he ensi hetkestä tuttuja, sillä heidän sielunsa ovat sukua. Kun erosimme, ajattelin tätä, ja siksi olin varma siitä, että tapaisimme, sillä tuo hetki junassa oli liian lyhyt. Kaikella on tarkoituksensa. Siksi odotin enemmän."
"Mutta nyt meidän taas täytyy erota."
"Joko sitten lähdette kotianne?"
"En vielä, minä käyn rippikouluni täällä. Mutta Ilomäelle on kolmatta penikulmaa."
"Eivät välimatkat haittaa, mutta minä tulen sitä paitsi pian muuttamaan aivan teidän läheisyyteenne. Olen luvannut maalata maiseman Ilomäen naapuritalosta, ja se on tehtävä, ennenkuin minun täytyy lähteä maanmittaustöilleni. Tällä viikolla jo muutan."
"Miten hauskaa!"
"Mutta ei nyt olla jouten! Tulkaa, niin näytän teille näitä tauluja."