Olli, joka oli tuntenut olevansa liikarikkana rokassa, oli lähtenyt ulos oritta katsomaan, ja he saivat kulkea kahden läpi näiden suurien, päiväpaisteisten huoneiden, joissa kasvit rehoittivat ja lukemattomat taideteokset loivat rikasta, uhkuvaa elämää heidän ympärilleen.
"Miten kaunista", sanoi Anni pysähtyen kipsikuvan eteen, joka seisoi suuren palmun varjossa. "Kuka tämä on?" Hän osoitti kuvaa, jossa itämaalaisessa puvussa oleva nuori nainen ihailee kädessään olevaa rannerengasta.
"Se on Rebekka, joka katselee Iisakin lähettämää lahjaa. Muistattehan
Rebekan raamatun historiasta?"
"Muistan toki. Mutta minä en koskaan ole tullut ajatelleeksi, että hän oli noin kaunis ja — — noin onnellinen."
"Ja katsokaa, tuossa on Aino heittäytymäisillään järveen. Oletteko lukenut Ainosta?"
"Olen."
"Nämä ovat ainoat kuvanveistotuotteet täällä taulujen keskellä ja kun niitä katselen kasvien lehtien lomitse, koetan kuvitella mielessäni, että näen Kreikan marmoripatsaat myrtti- ja laakerilehdoissa."
"Te olette varmaan lukenut paljon?" Anni katsoi kunnioittavasti toveriinsa.
"Ei, en suinkaan. Isäni kuoli, ennenkuin pääsin ylioppilaaksi, ja leipähuolet keskeyttivät lukuni. Olen sitten vaan ominpäin koettanut lukea sellaista, joka minua on huvittanut."
"Mutta te tiedätte kuitenkin niin kovin paljon enemmän kuin minä, sen huomasin heti junassa. Minä sitä oikeastaan olen ajatellut ja uneksinut enemmän, kuin olen lukenut. Pienenä sain lukea paljon satuja. Satuja kuulin palvelijoilta, satuja äidiltä. Sitten rupesin niitä itsekin sepittämään, ja kun oikein ajattelen, huomaan, että kaikki ne tiedot, mitä minulla on, ovat kuin sadunlangoista punottuja."