"Mutta ne mielikuvat ovat ajattelevan ja puhtaan mielen synnyttämiä."
Vieras katsoi Anniin niin, että puna nousi Annin poskille.
"Eikö täällä ole jo tarpeeksi tarkkaa tehty?" kysyi Olli samassa ovelta. "Mustalla on kiire kotiin, enkä minäkään enää jouda hukkaan aikaani antamaan."
"Kyllä tulen! Hyvästi", sanoi Anni kiireisesti.
"Minä lähden saattamaan." Herra Lehto peitti Annin hyvästi nahkasiin.
"Näkemiin asti!" sanoi hän iloisesti.
Ollin piiska vingahti samassa ilmassa. Musta nousi takajaloilleen, sai piiskan läimäyksen selkäänsä ja läksi lintuna eteenpäin kiitämään. Reki liukui poispäin kuin voimakkaasti viskattu sukkula. Pian katosi se näkyvistä, ja silloin palasi Vilho Lehtokin takaisin työhönsä.
Mutta hänen salin läpi kulkiessaan sattui hänen silmänsä vastaisella seinällä riippuvaan suureen tauluun. Siinä kaksi mahtavaa merikotkaa taisteli keskenään. He olivat kumpikin tähdänneet samaa saalista, ja kun se oli omaksi otettava, syntyi tulinen taistelu. Kirkkaassa päivänpaisteisessa huoneessa vaikutti tämä tuskallisesti häneen. Hän ei ymmärtänyt itsekään miksi. Se sai eloa ja voimaa enemmän kuin ennen ja tunki kuin raatelevan petolinnun kynnet hänen sisimpäänsä. "Taistelua", mumisi hän itsekseen, "aina taistelua! Taistelua luonnossa, taistelua ihmiselämässä — taistelua omassa povessanikin. — Miten se raatelee" — — Hän pyyhkäisi otsaansa. — "Mutta onhan sitä elämässä sellaista, jonka saavuttamiseksi kannattaakin taistella, onhan päivänpaistetta ja iloakin!"
Hän tarttui siveltimeensä ja ryhtyi työhön. Mutta työ ei enää sujunut.
Täytyi tuon tuostakin silmäillä ulos aurinkoiselle tielle päin, jota
pitkin ne kaksi, joita hän ajatteli, nyt aika kyytiä ajoivat kotiin
Ilomäelle.
* * * * *
Annissa tapahtui "hovissa" käynnin jälkeen huomattava muutos. Hän oli iloisempi ja rohkeampi käytöksessään kuin ennen. Entinen ujous oli kadonnut. Melkein kaikki huvitti häntä. Hän otti innokkaammin kuin ennen osaa talouspuuhiin ja opetteli emännän ehdotuksesta kangastakin kutomaan. Mutta vaikka nämä merkit tiesivät hyvää, ei emäntä sentään ollut selvillä siitä, oliko muutos, mikä Annissa oli tapahtunut, hyvä vai paha enne. Hän oli tosin entistä puheliaampi ja iloisempi, mutta samalla itsepintaisempi ja itsenäisempi kuin ennen. Ollin suhteenkin oli tyttö aivan kuin toinen. Hän oli ennen välistä ollut arka ja vaivaantunut Ollin seurassa ja oli usein häntä karttanutkin. Nyt ei sellaisesta puhettakaan, Anni oli aina iloinen Ollinkin seurassa ja aina valmis suostumaan siihen, mitä ehdotettiin. Mutta hänen rohkeutensa oli kasvanut kilvan hänen iloisuutensa kanssa, ja hän saattoi kenen kuullen tahansa nolautella Ollia niin, että tämä harmissaan kiroili hampaidensa välissä.
Emäntä olisi ruvennut jo huolehtimaan asiain käänteestä, ellei häntä olisi rauhoittanut ajatus, että Annin rippikoulu pian oli alkava. Silloin loppuisivat nuorten yhteiset huvittelut, ja rippikoulun päätyttyä matkustaisi Anni kotiin.