"Niin", myönsi Anni, "olisi se yhtä hauskaa nyt jutellakin. Tahtoisin puhua niin paljosta."
"Mutta teidän täytyy nyt mennä." Lehto hymyili hänelle, kun hänet taas vietiin tanssin pyörteisiin. Mutta Anni ajatteli tanssiessaan Vilhoa, joka istui hiljaisena ja puhumattomana toisten ilon kuohuessa korkeimmilleen. Miten toisenlainen hän oli ollut heidän ensi kertaa tavatessaan asemahuoneessa! Niin hilpeän iloinen ja tuttavallinen silloin, nyt istui hän vaiteliaana, ujona, vieraana kaikille. Mikä oli hänen oikeaa luontoaan, iloko, joka puhkesi esiin heidän ollessaan kahden, vaiko tuo arka, hiljainen käytös, jota Anni nyt hänessä huomasi? Molemmat tuntuivat yhtä luontevilta. Ei siinä ollut teeskentelyä, ei toisessa eikä toisessa tunteessa. Mutta mikä oli useimmin vallalla, sen olisi Anni tahtonut tietää. Olisi tahtonut saada varmuutta siitä, tuliko ilo ehkä silloin, kun hänkin tuli?
Annin katse etsi Vilhoa. Viimein hän hänet löysi ja näki, että Vilhokin katsoi häneen. He tulivat molemmat hämilleen, ja Anni käänsi katseensa pois.
Vilhokin katsoi silloin toisaalle. Hän istui yksin, ilman tuttavaa ja puhetoveria. Emäntien puolelta kuului vilkas puheen porina. Nuoret tanssivat. Ei kukaan häntä muistanut. Hän sai nurkkaansa painautuneena rauhassa huvitella huomioita tehden. Ja olihan siinä katselemistakin, oli niin, että naurattamaan rupesi. Varsinkin kun viulun ääni hetkeksi lakkasi kuulumasta, näytti tuo pyöriminen niin hullunkuriselta ja mielettömältä. Ja siinä kuitenkin kaikki otsansa hiessä häärivät, nykivät, tempoivat ja ponnistelivat kuumina ja hengästyneinä kuin kovassakin työssä. Oli se kummaa, miten viitsivät!
Vilhoa nauratti ja harmitti samalla. Tuollaiseen panivat aikaansa, kun olisi voinut muutenkin huvitella, puhella, leikkiä ja hauskaa pitää. Se ihan kiusasi, ja sitten sekin, että olisi tehnyt mieli mukaan, vaikka toisille nauroi.
Hän rupesi tarkastamaan joka paria ja niitä itsekseen arvostelemaan, siten saadakseen edes ajan kulumaan.
Oli siinä nuorta kansaa kosolta, varakkaiden talollisten tyttäriä ja poikia, kansakoulun opettaja, kirjuri, molempien pappilain nuoret, pari puotilaista ja kauppiaan tyttäret. Ja kaikki olivat he yhtä innoissaan ja iloissaan, ja vaikka tuon tuostakin parit törmäsivät yhteen ja toiset toisiaan tuuppivat milloin miltäkin puolelta, ei se iloa häirinnyt.
Vilhon katse etsi Annia. "Toisenlainen on hän sittenkin, kuin muut", ajatteli hän itsekseen. "Ei ole kasvanut valtateiden varrella eikä tomuisella tiellä. Salojen siimeksessä, kotikuusen juurella hän on ylennyt. Siksi on sydän puhtoinen, siksi katse niin kirkas."
"Nyt vaihdetaan vuoroja." Ollin ääni kaikui kuuluvana kaikesta hälinästä huolimatta. "Valitkoot tytöt nyt vuorostaan parinsa."
Ehdotus hyväksyttiin nauraen, mutta sillä ehdolla, että annettaisiin pieni väliaika lepoa ja valintaa varten.