"Onnea matkalle!" Vilho sanoi sen vakavasti, ja se tuntui Annista hyvältä! Mutta itsekseen hän ihmetteli, miksi kaikki niin vakavina puhuivat rippikoulusta. Kouluhan se oli, niinkuin muutkin koulut, se vaan erona, että pappi siellä opetti, eikä opettaja ja että siellä luettiin vain uskontoa, ei muuta. Siitä se ehkä johtuukin sen vakavuus, tuli hänelle sitten mieleen, ja se ajatus häntä tyydytti.
Mutta Vilho ei niin vähällä päässyt ajatuksistaan. "Rippikouluun", toisti hän itsekseen, "rippikouluun!" Miten paljon muistoja tuo sana mieleen palautti, miten se loihti esiin kuvan toisensa perästä! — Hän näki hengessä kamarin, jossa isä oli häntä ja hänen tovereitaan opettanut. Kuinka vakavasti hän oli puhunut kuin antaakseen pojalleen muiston, joka ei koskaan voisi hälvetä, varoituksen ja neuvon sanoja, jotka häntä voisivat oikealle ohjata läpi koko elämän. Isä antoi, mitä hänellä itsellään oli, esitti Jumalan vaatimukset jyrkkinä ja ankarina, mutta muistutti samalla, että näiden vaatimusten alle taipumisesta riippuu ihmisen ajallinen ja iankaikkinen onni. Läpi sydämen kävi se sana, jota hän puhui. Siihen täytyi uskoa, mutta sitä pelkäsi samalla, pelkäsi, että jos ei usko, perii kadotus, jos uskoo, täytyy nöyrtyä, taipua ja totella tuota vaativaa, järkähtämätöntä Jumalan tahtoa. — —
Taistelu nousi mieleen, taistelu siitä, mille puolelle kääntyä, mitä tahtoa totella. Silloin — — — kerran keskellä opetustuntia, isä parahti äkkiä, pää painui avonaiselle raamatulle, ja siihen hän jäi makaamaan. Kun he hänet viimein vuoteeseen saivat, oli hän puhumaton ja tajuton. Tajunta palasi, mutta puhua hän ei voinut. Käsi kohden taivasta katsoi hän heihin kaikkiin. Se oli hänen viimeinen pyyntönsä, viimeinen rukouksensa: "Tulkaa perässäni, astukaa askeleissani elämän tietä!" Se muisto vielä järisytti sydänjuuria.
Miksi poika siis ei ollut seurannut kehoitusta, miksi ei astunut isän viittaamaa tietä?
Hän vastasi tähän sydämensä kysymykseen vastakysymyksellä: Miksi ei vanhempi voinut uskoaan jättää perintönä lapselleen? Miksi täytyi, jokaisen itse etsiä ja itse taistella ja miksi, oi miksi oli kaikki vajavaista ja ristiriitaa täynnä?
Tuo kysymys oli usein hänen rintaansa raadellut, ja se tuli nytkin mieleen, kun hän muisti isäänsä ja hänen hengenheimolaisiaan. Hän kunnioitti heitä syvästi ja vilpittömästi, mutta samalla oli heissä jotain, joka peloitti ja työnsi pois. Oli kuin se ilmapiiri, jossa he elivät, häntä olisi jäykistyttänyt ja tukahduttanut. Enemmän valoa, enemmän vapautta janosi hänen sielunsa, mutta mistä ja miten sitä löytää?
"Sinä olet pyhäpäivän lapsi", oli äidillä tapana sanoa, "juhannuksena, valon juhlana syntynyt." — Ehkäpä se siitä johtui tuo hänen rajaton rakkautensa kaikkeen, mikä kaunista oli ja valoisaa.
Hän hymyili itsekseen. Se se senkin oli vaikuttanut, että hänen huomionsa heti oli kiintynyt Anniin, tämä kun oli niin puhdaskatseinen, niin viaton ja luonnollinen. Hänellä oli kaunis sielu, sen hän oli heti tuntenut, ja se se hänet oli kahlehtinut lujemmin kuin mikään muu.
"Mitähän hän tästä koulunkäynnistään arvelee", tuli Vilho ajatelleeksi, astuessaan aitoviertä kartanolle ottaakseen maalauskojeensa. "Tahtoisin, mielelläni kuulla. En tiedä, miten paljon hän näitä asioita on ajatellut."
Hän otti huoneestansa tarvitsemansa työtarpeet ja läksi mäentörmälle, josta oli päättänyt ruveta maalaamaan. Työhön käsiksi päästyään hän unohti kaiken muun. Vasta kun puoliselle kutsuttiin, huomasi hän, että rippikoululaiset jo olivat palanneet kotiin. Hän ei tahtonut mennä Annia Ilomäeltä hakemaan, sentähden sai hän odottaa seuraavaan päivään. Mutta silloin hän olikin ajoissa Annia vastassa. Sen jälkeen kävelivät he usein yhdessä, Annin tullessa rippikoulusta tai mennessä sinne, miten paraiten sopi Vilholle hänen töissään. He keskustelivat paljon yhdessä milloin mistäkin ja Anni ajatteli, että hän näiden puhelujen kautta oppi enemmän, kuin rippikoulussa. Siellä oli niin painostavan kuuma, tytöt istuivat ahdettuina toinen toisiinsa, ja takimmaiset tavallisesti torkkuivat. Rovasti kävi jo kahdeksattakymmentä ja jaksoi harvoin itsekään virkeänä pysyä. Kun painostamaan rupesi, nosti hän aina silmälasejaan ylemmä nenälle ja katsoi katkismuksesta, mikä siellä oli seuraavana kysymyksenä. Muuten hän kysyi aina ulkoa, aina samassa järjestyksessä ja aina katkismuksen sanoilla. Eihän sitä siinä muuta oppinut, kuin minkä jo kansakoulusta tiesi.