"Ja minä tahtoisin saada perustuksen, joka kestää." Vilho katsoi suoraan eteensä vakava, tutkiva katse silmissään. "Elämä on lyhyt, ja minä tahdon tietää, miksi olen täällä, miksi taisteluni taistelen, miksi ilojani nautin, mikä on elämän tarkoitus, mikä sen määrämaa. — Luja, järkähtämätön varmuus siitä on suurin onni maan päällä, ja sitä etsin."
Anni katsoi häneen kasvoillaan ihaileva ja ihmettelevä ilme. Se tuntui hänestä niin hyvältä, kun kuuli Vilhon puhuvan, ja näki miten kauniina, vakavana hänen katseensa loisti. Mutta samalla oli kuin olisi puukkona rintaan pistänyt se tietoisuus: "Hän on minua ylempänä joka suhteessa, hän on kasvanut toisissa oloissa, hän on oppinut enemmän. Minä en voi häntä sinne seurata, en kohota sinne asti, minne hän." Se oli se ajatus, joka Annia oli ahdistanut usein heidän yhdessä puhellessaan, ja joka nytkin tunki esiin.
"Minäkin tahtoisin etsiä", sanoi hän hiljaa, "mutta minä olen vain ymmärtämätön ja tyhmä tyttö. Minä en osaa sanoa muuta, kuin että tahtoisin olla hyvä."
"Kiitos niistäkin sanoista", sanoi Vilho puristaen hänen kättään.
He olivat tulleet tienpolvekkeeseen, ja siitä he erosivat.
* * * * *
Rippikoulun päättyessä odotti Anni isää tai äitiä Ilomäelle, mutta sen sijaan tulikin vain kaksi kirjettä. Toinen oli isältä ja sisälsi rahaa uuteen mustaan pukuun, toinen äidiltä, ja siinä oli pieni pumpuliin huolellisesti kääritty esine. Anni aukaisi varovasti käärön, ja samassa putosi pieni, kiiltävä sormus hänen helmaansa. Kuinka äärettömän iloiseksi hän tuli! Käsi ihan vapisi, kun hän sormusta käänteli ja katseli. Kultaa se ei tainnut olla, mutta kauniisti se kuitenkin kimalteli. Ja kun vielä oli oman äidin lahja. "Tämän sain, kun itse olin ensi kertaa ripillä", niin oli äiti kirjoittanut ja nyt tahtoi hän sen antaa Annille, ainoalle tyttärelleen. Annin tuli kyyneleet silmiin, kun hän sitä katseli. Tuli niin ikävä äitiä, isää ja koko kotia Teitossa. Tuntui siltä, että hän on niin äärettömän kauan ollut pois kotoa, niin kauan erossa kodista ja kaikista rakkaista siellä.
Hän pisti sormuksen huolellisesti laatikkoonsa ja ajatteli, ettei ota esille, ennenkuin pyhänä kirkkoon lähtiessään. Silloin pistää hän sen taskuunsa ja panee sormeensa, kun alttarille lähtee.
Juhlalta tuntui se päivä, sitten kun tuli. Kaikki Ilomäellä olivat niin ystävällisiä hänelle, täti varsinkin. Mutta kotiväkeä oli kuitenkin ikävä. Tuli monta kertaa mieleen, että kun saisi äitiä nähdä, saisi juosta luo ja syliinsä ottaa.
Ja sitten tuntui sekin ikävältä, kun ei Vilhoa näkynyt, ei sinä eikä seuraavana päivänä. Ehkä pelkää hän sitä, että häiritsisi, mutta eikö hän sitten sitä ajatellut, että nyt hänen olisi pitänyt tulla, nyt juuri, kun Anni ikävöi ja kaipasi niitä, joita rakasti.