Hän seisoi pihalla ja tähysteli tielle päin. Siellä rattaat tulla rämisivät. Juuri, kun ne olivat kohdalla, otti Anni esiliinansa ja rupesi sillä huiskuttamaan. Toinen ajavista nosti valkoista kesälakkia ja huiskutteli, kunnes tien mutkassa katosivat näkyvistä. Silloin Anni palasi sisään.
Hän ei enää muuta toivonut kuin päästä kotiin, kotiin. — —
10.
Miten kummalle tuntui kotiintulo! Annista oli kuin hän ei ennen olisi tietänytkään, mitä koti on. Ja kuitenkin oli hän omaisiaan ja kotiaan rakastanut niin kauan, kun muisti ajatelleensa ja tunteneensa. Mutta nyt tuntui tuo rakkaus sittenkin uudelta, muotonsa muuttaneelta. Lapsen rakkaus oli vaihtunut nuoren tytön tunteeksi. Se, mitä hän ennen oli tuntenut, oli varttunut ja kehittynyt. Ja rakkauden voima, odottava onni olivat sen aikaansaaneet.
Äiti itki, kun sulki Annin taas syliinsä. Miten hän oli kasvanut ja varttunut, vaikka oli ollut poissa ainoastaan neljättä kuukautta. Ja tuo pitkä, kaunis tyttö oli hänen omansa, hänen kauan kaivattu, ikävöity lapsensa, joka hänelle kerran oli suonut ensimmäiset ilohetket vuosikausien katkeran surun perästä. Jos oli hinta ollut kallis, kyllä oli äidin ilokin arvaamaton.
Isä oli Annin tultua erinomaisen hyvällä päällä, kiitteli ja kehui kaikkien kuullen ja vakuutti, ettei ollut kellään koko pitäjässä, ei papilla, ei tuomarilla eikä hovin herroillakaan sellaista tytärtä kuin hänellä. Tuokootpa vaan rinnalle, jos uskaltavat. Teiton tytär se kuitenkin kaikista voiton vie.
Anni nauroi eikä ollut kuullakseen, kertoili vaan pirtin puolella kauan säästämiään uutisia junasta ja vieraiden pitäjien tavoista. Sitten hän meni vanhalle vaarille päivää sanomaan. "Vaari on ollut tavattoman levoton tänä talvena", kertoi äiti heidän mennessään pihan poikki. "Anttia se varsinkin näkyy pelkäävän ja vihaavan."
"Antti on kovin kasvanut", sanoi Anni, "iso poika jo."
"Niin se on. Ja olen minä siitäkin huolissani, niin rajuluontoinen kun se on, kiivas ja itsepäinen kuin minäkin. Mutta kumma se on, että vaari noin viatonta lasta vihaa."
"Olitko sinä kiivas ja itsepäinen, äiti?" Anni hymyili surunvoittoisesti.