Emäntä tervehti ja käski istumaan. Oli hauskaa kerran nähdä, kun paljon oli kuullut puhuttavan. Vai oli isäntä nyt matkoilla, ehkä edemmäksikin aikoi? Emäntä koetti kysellä, pitääkseen puhetta vireillä.
"Missä Anni on?" Isäntä näytti tuskastuneelta. "Eikö ymmärrä tulla päivääkään sanomaan?"
"Tokkopa tuo tietänee, en ole nähnyt kotosalla. Pyörähdän katsomaan."
— Oikein helpotti kun pääsi poistumaan.
"Anni", huusi äiti portailla, "Anni hoi!" Mutta ei se huuto kauaksi kuulunut.
Anni istui ullakolla kokoon kyyristyneenä aukon suulla, josta maantielle näki. Hän oli sattunut olemaan ullakolle menossa, kun kuuli Ollin äänen ja karkasi samassa portaita ylös. Siellä hän istui kyyristyneenä vanhan puulaatikon päällä ja kuvitteli mielessään, miten kävisi, jos Vilho sattuisi tulemaan juuri nyt, tulisi tuolta maantieltä päin, astuisi pihaan, sieltä porstuaan ja sitten suoraan saliin, jossa isä ja Olli yhdessä ystävyksinä istuivat. Se se jotain! Olisi ihan kuin sadussa. Ja entä sitä yhteentörmäystä, joka siitä syntyisi! — —
Mutta vaikka Anni kuinka tähysteli tielle päin, ei hän siellä ketään nähnyt. Nurmettunut ja saviperäinen kylätie vain luikerteli eteenpäin peltojen lomitse, kunnes yhtyi maantiehen, jossa hiekka paksuna pölypatsaana tupruili ilmaan joka kerran, kun ajaja tulla kitkutti tietä pitkin.
Kesäpäivä oli kirkas ja lämmin. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja pilvetön taivas kuvastui niittyjen reunustamaan lampeen. Koko maisema teki kuitenkin niin aukean, alastoman ja ikävän vaikutuksen. Annin mieleen johtui taas arvelu, miksikähän ei puita istutettu edes kartanolle. Hän oli siitä joskus äidille puhunut, mutta äiti oli aina ankarasti kieltänyt, ettei saa sanoa mitään siitä, ja niin se oli jäänyt. Pitäisipä kuitenkin vielä koettaa, ottaa puheeksi kerran, niin saisi edes kuulla, että onko siihen erikoisempaa syytä, vai miksi ei saa istuttaa.
Samassa kiintyi Annin huomio Anttiin, joka seisoi rakennuksen päätypuolella juuri sen aukon alla, josta Anni maantielle tirkisti. Hän huitoi käsillään ja piti jonkinmoista puhetta, jota Anni ei kuullut.
Mitähän se poika siellä? Anni kurottautui eteenpäin ja pisti päänsä aukosta. Siellä istui Martta penkereellä sääret ristissä allaan, leuka käsien varassa, nauroi, taputti käsiään ja nauroi taas. Antti seisoi hänen edessään pokkuroiden ja puhetta pitäen. Hän nosti lakkiaan, pyyhkäisi rintamustaan, kaapi jalallaan, löi kantapäät yhteen, nosti leukaansa ja puhui, puhui hirmuisen paljon, vaikkei Anni kuullut mitä.
Mitä ihmettä se tuo oli? Ja liikkeet — kun olivat niin tutut! Samassa
Annille selveni, että Antti matki Ollia.