"Sano sinä vaan, niin kyllä autan", lupasi Antti ritarillisesti ja sylkäisi innostuksissaan.
"Ole nyt täällä, etteivät kuule", pyysi Anni. "Tule sitten vasta yksin pois vähän ajan kuluttua, etteivät huomaa meidän yhdessä olleen." Hän karisteli mullan pois hameensa helmoilta, hiipi hiljaa alas ja istui vähän ajan kuluttua salissa kysellen kuulumisia Ilomäeltä.
Parin, kolmen päivän kuluttua olivat kaikki, Anttia lukuunottamatta, Teitossa erinomaisen iloisella mielellä. Anni koetti parastaan kohteliaana seuran pitäjänä, käveli isän ja Ollin kanssa, kun nämä katselivat viljelysmaita, antoi Ollin kyyditä itseään kirkolle ja koetti kaikessa olla myötäsukaa. Ja jota enemmän hän taipui, sen helpommaksi se kävi, sen lujemmaksi juurtui toivo hänen sydämessään, että kyllä isäkin kerran taipuu hänen mielensä mukaan, taipuu, kun täytyy tunnustaa, että Anni on ainakin koettanut olla hyvä ja kuuliainen tytär.
Äiti oli hyvillään siitä, ettei mitään ikävyyksiä syntynyt. Hän kyllä ymmärsi, ettei Annin mieli ollut muuttunut, vaikka syrjäinen sitä ehkä olisi uskonut. Mutta hänestä oli sitä parempi, että Anni siksi helposti osasi ulkonaisessa suhteessa mukautua. Onnellista ja hyvää se oli, hän vaan ei olisi voinut. Toisenlainen oli hän ollut.
Kun Olli kolmantena päivänä läksi isännän kanssa käymään kirkonkylän toisella puolella olevassa talossa, sai Anni oikein lupapäivän. Heti kun hän näki isän ja Ollin lähteneeksi ja kun vielä varmuudeksi oli odottanut, kunnes olivat maantielle ehtineet, läksi hänkin. Hän kulki vastakkaiseen suuntaan, Rajalaan, ja sieltä eteenpäin pitkin metsäpolkua, jota hän rakasti ja jota usein oli käyttänyt oikotienä kouluaikoina.
Vaikka päivä oli kuuma ja helteinen, oli metsässä kuitenkin vilpoisaa. Siellä siimeksessä oli kastekin vielä paikka paikoin maassa, niin että kukat, joita Anni kulkiessaan poimi, heristelivät helmiään hänen käsilleen. Se tuntui niin raittiilta kesäkuumassa, ja kuitenkin hän tuli siitä melkein surulliseksi. "Ne ovat itkeneet, vaikka kesä on kauneimmillaan", ajatteli hän ja pyyhkäisi hellävaroin kosteaa kielonkukkaa.
Ison aikaa oli hän poimimisen touhussa, siksi kunnes muisti, että äiti pian rupeaa kaipaamaan, jos ei kotiin kuulu. Silloin hän kääntyi takaisinpäin. Hän oli kiivennyt aidan yli ja kulki juuri niityn laitaa kotiin päin, vielä taittaen kukan sieltä, toisen täältä, kun kuuli risahduksen takanaan ja kääntyi katsomaan, mitä se tiesi.
Joku hyppäsi yli aidan. Anni seisoi hiljaa tarkaten, sitten hän jo tunsi. Mutta hän ei vieläkään liikahtanut. Tulija oli tuntenut hänetkin. Muutamalla hyppäyksellä hän ennätti luo ja ojensi molemmat kätensä.
"Anni, Anni, kevät on tullut."
"Kevät", toisti Anni hiljaa ja hänen silmänsä säteilivät.