"Nyt on se aika, jota olen odottanut siitä asti, kun viimeksi erosimme. Silloin sanoin, että paljon on jäänyt puhumatta ja lupasin puhua tullessani. Nyt sanon, nyt puhun kaikki. Anni rakas, tiedätkö mitä aion sanoa?" Hän piti yhä Annin molempia käsiä ja katsoi suoraan silmiin.
"Tiedän", sanoi Anni hiljaa.
Silloin hän veti hänet puoleensa ja suuteli.
Annia ei ollut koskaan muut suudelleet kuin äiti. Ja tämä ensimmäinen suutelo se poltti kuin tuli. Hän sulki silmänsä. "Vilho", kuiskasi hän hiljaa, katsettaan kohottamatta. Silloin Vilho otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli, suuteli kerta toisen perästä. "Sinä ainoa, jota olen rakastanut", sanoi hän hiljaa, ja silloin helähti soimaan Annin rinnassa kuin olisi kevään kaikki riemusäveleet hänen sydämessään syntyneet ja tulvilleen nousseet.
"Tule, istutaan tänne", sanoi Vilho ja veti hänet mättäälle viereensä.
"Sinä lupasit tulla keväällä", sanoi Anni hiljaa, melkein surunvoittoisesti, kun he vähän olivat ehtineet puheen alkuun päästä.
"Niin. Tarkoitatko, että olen sanani syönyt, kun tulen vasta kesällä? En voinut päästä ennen. Toivottavasti se ei ole myöhäistä nytkään?" Hän hymyili veitikkamaisesti.
"Joko liian myöhäistä tai liian aikaista, mutta otollista aikaa se ei ole."
"Ja miksikä ei?" Vilho yhä hymyili rohkeana onnessansa.
"Minulla on ollut paljon suruja tänä talvena", sanoi Anni ja rupesi kertomaan kaikesta. Hän puhui ensin hiljaa ja surunvoittoisesti, mutta jota kauemmin hän puhui; sitä luottavammaksi ja iloisemmaksi kävi ääni. Huolet haihtuivat ystävän rinnalla, toivo ja uskallus puhkesivat esiin kuin kukkaset kevätauringon valossa.