Vilho piti hänen kättään omassaan ja kuunteli tarkkaavana. Hän rypisti kulmakarvojaan, kun Anni puhui Ollista ja tämän aikeista. Mutta pelkoa hän ei tuntenut hetkeäkään. Hän oli tullut rinta toivoa täynnä eikä hän aikonut väistyä ensi vaikeutta. Mutta kun Anni rupesi kertomaan isästään ja viimeksi vielä äidistään ja omista pahoista aavistuksistaan, silloin painui Vilhon pää. Voiton varmuus katosi hänen kasvoiltansa ja tuskallinen, syvän surun ilme siirtyi sijaan.
"Jos se on vanhempiesi ja etenkin äitisi tahtoa vastaan, silloin on kohtalomme ratkaistu. Silloin en sinua koskaan omakseni saa."
"Kuinka niin? Tahdothan sinä koettaa, mitä voit?"
"En tahdo, enkä saa. Isä vainajani viimeinen pyyntö sitoo minut."
"Isäsi?"
"Niin, isäni."
"Mutta hänhän on vuosia sitten kuollut."
"Niin on, mutta hän jätti jälkeensä paperin, jonka sain äidiltäni silloin, kun kotona käydessäni kerroin hänelle sinusta. Siinä isä kertoo meidän käynnistämme täällä Teitossa ja mitä hän sen johdosta ajatteli. Hän pyytää meitä, äitiä ja minua, jos joskus tapaisimme Teiton emäntää, tekemään minkä voimme sovittaaksemme sen, mitä hän oli rikkonut. Se pyyntö on tuomarini. Silläkö sovittaisin, että ottaisin tyttären vastoin äidin ja vanhempien tahtoa?"
"Mutta jos he suostuvat?"
"Silloin on meillä kesä, kirkas loistava kesä, jonka loppua ei kuulu!"