"Miten hyvä sinä olet." Annin pää painui Vilhon olalle.
"Hyväkö? Hyväkö on lintu, joka livertää rintansa riemua, hyväkö kukka, joka päivän paisteessa puhkeaa?"
"Sinä löydät tuollaisia sanoja." Hän nojasi Vilhoon kuin lapsi tukea pyytäen. "Minäkin tahtoisin, mutta minä olen niin tyhmä."
"Sinäkö tyhmä! — Sinä et käytä samoja sanoja, mutta sinä itse, mitä olet, mitä teet ja mitä ajattelet, olet paljon, paljon parempaa ja kauniimpaa kuin parhaatkin sanat. Tiedätkö, kun näin sinut ensi kerran, olin juuri lukenut pienen runon, jonka muutamat säkeet heti johtuivat mieleeni. 'On kaunis, valkea kukkapuu, Se kummun rinnassa hohtaa; Se lintuin lauluhun havahtuu Ja päivän paistetta hohtaa. — Hyv' olla valkean puhtoisen, Kun kaikki antavat suojaa, Kun kukka tunne ei tuulien, Ei myrskypilvien tuojaa.' — — Arvelin itsekseni, että se sopii sinuun? — Näin sitten isäsi junassa. Silloin — anna anteeksi — ajattelin, ettet kai sinä ole kasvanut kovinkaan suojatuissa oloissa. Mutta puhtoinen sinä olet sittenkin."
"Vilho, minä kasvaisin hyväksi sinun rinnallasi."
"Ja minä sinun!"
"Sinä et saa minua jättää. Silloin kuoleutuu toivo, silloin sammuu elämä!"
"Me tahdomme toivoa ja tahdomme, jos vaaditaan, odottaa. — Jaksatko sinä?"
"Jaksan."
"Minä luulen, että olet kasvanut." Vilho hymyili. "Joka suhteessa", lisäsi hän sitten.