"Sitä olenkin ajatellut siitä asti, kun erosimme. Sinä olit oppinut niin paljon enemmän kuin minä, olit joka suhteessa minua ylempänä, siksi tahdoin kasvaa."
"Minä ylempänä?"
"Niin, sinä et sitä näe siksi, että rakastat minua, mutta minä sen tunnen. Siksi koetan kasvaa, etten olisi sinulle esteeksi."
"Sinä rakas", sanoi hän hiljaa. Mutta hän tunsi, että kyyneleet samensivat silmän, ja käsi, joka piteli Annin kättä, vapisi. "Kuinka voisin elää ilman sinua!"
Kauan he istuivat niityn reunalla. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, ennenkuin muistivat ajatella ajan kulkua.
"Tule nyt kotiin meille", pyysi Anni. "Siellä ei ole muita kuin äiti kotona. Voimme heti hänelle puhua asiamme." Samassa hän muisti pelonalaisena, ettei ennen ollut puhunut äidille suoraan. Jos äiti olisi tiennyt hänen ajatuksensa ja tuntenut hänen taistelunsa, olisi hänen mielensä ehkä muuttunut ystävällisemmäksi. Hän olisi silloin saanut ajatella asiaa ja punnita, miten päättää. Mutta nyt hänellä ei ollut aavistustakaan muusta, kuin kenties siitä, että Anni piti jostakin. Mitähän, jos äiti nyt suuttuisi? Jos kylmänä työntäisi luotaan, sen sijaan että heitä auttaisi? — Anni vavahti. Hänen oli niin paha olla. Tuli mieleen monet kerrat, jolloin olisi voinut puhua, jolloin äiti oli lähennellyt ja koettanut kuin raottaa sydämen ovea. Miksi, miksi oli hän sen silloin sulkenut?
"Vaan entä, jos ei äitisi tahdokaan ottaa minua vastaan", sanoi Vilho.
Ja ne sanat tulivat sanotuksi kuin vahingossa.
"Mennään vaan yhdessä", Anni vastasi kaartaen. "Onhan äitikin kerran rakastanut." Mutta samassa, kun hän sen sanoi, muisti hän, että se rakkaus oli lempeyden sijaan tuonut katkeruutta sydämeen, sovinnollisuuden sijaan vihaa.
"Katso, nyt olemme perillä. Tule vaan!" Anni kulki edellä, Vilho jäljessä. Mutta eteisessä pysähtyi Anni äkkiä ja kävi kalpeaksi. "He ovatkin jo kotona, isä ja Olli. Mitä tehdä?"
"Suorin tie paras, eikö niin?" Vilho oikaisihe. "Tässä ei enää muu auta."