Anni koetti rohkaista mieltään, kun saliin astui. "Päivää, isä! Vai olette jo kotona. Tuon teille enemmän vieraita. Herra Lehto", hän esitteli.
Olli tunsi tulijan kohta. "Vai olette tekin näillä mailla."
"Siltä näyttää."
"Taidatte olla vanha tuttu täällä talossa?" Ollin ääni oli pureva.
"Ei, olen ensi kertaa täällä." Samassa tuli emäntä huoneeseen. Hän säpsähti, kalpeni ja jäi puhumattomana eteensä tuijottamaan. Hän tuskin kuuli Annin esittelyäkään. Hän tunsi pojan isän näöstä ja silmänräpäyksessä hänelle selveni kaikki.
Vai tämä se nyt oli se salaisuus, jota Anni niin huolellisesti oli kätkenyt. Tämä se palkka, jonka äiti sai tyttäreltä, jota hän oli rakastanut ja hemmotellut ja jolle hän nuoruutensa surun ja elämänsä taistelut oli uskonut. Tämä oli tyttären kiitollisuuden ja tyttären luottamuksen osoitus! Lahja, josta todella kannatti kiittää!
"Käykää istumaan", kehoitti Olli, kun ei kukaan virkkanut mitään. "Katsokaa, minä olen kuin omainen täällä talossa. Kyllä se täydestä käy, kun minä käsken."
Vilho tunsi, että veri kuohahti, mutta hän ei vastannut, jäi vain seisomaan ja kääntyi isännän puoleen. "Me olemme tavanneet toisemme ennenkin puolitoista vuotta sitten, kun matkustitte tyttärenne kanssa."
"Vai silloin. En minä muista."
"Emme me puhelleetkaan. Te olitte puheissa erään tuttavan kanssa. Minä olin toisessa vaunussa, sitten tulin puheisiin tyttärenne kanssa."