"Jaa — jaa, saattaa olla. Muistan, että Anni oli puheissa nuoren herran kanssa."
"Sitä puhetta sitten jatkoitte ahkeraan asetuttuanne Ilomäen naapuriksi." Olli naurahti ivallisesti.
"Vai niin", sanoi isäntä ja katsoi pitkään.
"Niin", jatkoi Olli levollisesti. "Sehän se tekikin Annin niin vastahakoiseksi ja uppiniskaiseksi silloin, mutta tuleehan ihminen järkiinsä, kun vanhenee."
Vilho ei vieläkään ottanut onkeen, vaikka viimeiset sanat olivat kuin kiusalla sanotut. Hän istuutui vain tyynesti tuolille vastapäätä ikkunaa, jonka ääressä Anni seisoi, ja loi pikaisen silmäyksen porstuaan, minne emäntä oli kadonnut.
Olli oli sytyttänyt sikarin ja puhalteli savuja. "Helkkarin pitkäksi käy aika, kun ei ruokaa anneta", sanoi hän vihdoin ja nousi. "Tokkohan minun tuleva anoppini tietää, ettei meille kylässä ruokaa annettu?"
"Eipä tiedä. Pitänee kysyä." Isäntä nousi mennäkseen katsomaan, missä emäntä oli. Silloin nousi Vilhokin ja kiiruhti hänen perässään.
"Suokaa anteeksi, että pysäytän, mutta minulla olisi asiaa."
"Vai niin, raha-asioitako?"
"Ei, tahtoisin sanoa suoraan, että rakastan tytärtänne ja hän minua.
Pyydän Annia."