"Ei tiettävästi ei, mutta katsokaas, lupaus on aina sentään pyhä."
"Vaan entä lapsenne onni? Eikö se ole minkään arvoinen?"
"Sehän se vasta onkin, katsokaa, heti kun teitte tarjouksenne, panin Annin ja hänen onnensa toiseen päähän vaakaa, toiseen vuoroon teidän ja vuoroon Ilomäkeläisen tarjouksen ja tiedättehän, mikä painoi enemmän?"
"Mitä maanmittarista isännän rinnalla!" Vilhon ääni värisi katkeruuttaan. "Siinä se syy onkin, ei lupauksen pyhyydessä."
"Jaa, kah, se oli juuri se lupaus, joka painoi toisella puolella."
Teittolainen katsoa luimisteli syrjin vieraaseensa.
"Juutas", sähähti Vilho hampaidensa välissä. "Jumalan sanaa sinä laskettelet, kun myyt toisen elämän ja onnen huutokaupalla." — Mutta ääneen hän sanoi ainoastaan: "Onko tämä lopullinen päätöksenne?"
"Jaa, valitettavasti."
"Kiellättekö vasta tänne tulemasta ja tytärtänne tapaamasta?"
"Niin tuota — enhän minä, mutta katsokaa." — Hän viittasi saliin päin. "Jos tulee toinen vihoihinsa tai mustasukkaiseksi, saa Anni siitä kärsiä."
"Isäntä, te olette viekas." Vilhon silmä iski tulta. "Te ette ajattele
Annin onnea, omaa etuanne vain."