Anni oli heti Vilhon seuratessa isäänsä tahtonut kiirehtiä perässä, mutta Olli pysäytti hänet.
"Älä mene, minulla on asiaa."
"Puhu toisen kerran."
"Se on puhuttava nyt juuri. Anni, me puhuimme isäsi kanssa kuuliaisistamme?"
"Kuuliaisista?"
"Niin, sinun ja minun kuuliaisista."
"Sinun, on paras sanoa, sillä minun ja sinun ei kuuna kullan valkeana vietetä samana päivänä."
"So, so, älähän nyt." Hän otti Annia kädestä, Anni riuhtaisihe irti ja juoksi ovelle. Olli asettui eteen. Silloin Anni kääntyi ja juoksi ulos kamarin läpi ensin, sitten pirtistä pihalle. Hän toivoi löytävänsä äidin. Olihan hän sentään äiti ja hänellä äidin sydän. Hän ei voisi olla säälimättä.
Mutta äiti seisoi aitan ovella ja vetäytyi piiloon samassa, kun näki Annin. Sitten hän kuitenkin rupesi katumaan. Hän tahtoi, hänen täytyi tietää, miten päin asia kääntyi, ja paras olisi ollut mennä Annin kanssa.
Hän pani voivakan kädestään, sulki aitan oven ja rupesi hiljalleen astumaan portaille päin, jossa näki miehensä yhdessä Annin ja vieraan kanssa. Anni, joka oli kerinnyt ennen äitiä portaille, näki Vilhon nousevan ja kuuli, että hän hitaasti ja painavasti sanoi: "Hyvästi."