"Ehkä pikemmin kuin luuletkaan. Koeta kestää siihen asti — minun tähteni!"
Anni hymyili heikosti. "Entä sinä?"
"Minä teen työtä, teen työtä sinua ajatellen, sinua toivoen, sinun tähtesi taistellen."
Puutarhan portti narahti. Rovasti tuli, astuen hiekkakäytävää pitkin. Hän rupesi puhumaan Annin kanssa puutarhanhoidosta, kukkien istuttamisesta ja ruokakasveista. Mutta Anni puhui kuin unessa siksi, kunnes äkkiä sanoi täytyvänsä lähteä.
"Minäkin aioin juuri lähteä", sanoi Vilho ja nousi. He läksivät yhdessä, kulkivat rinnan kirkonkylän läpi, ohi kansakoulun ja lukkarin muorin mökin. Muistoja oli joka kivellä, joka kannolla, mutta Anni ei jaksanut puhua niistä.
"Mennään oikotietä", sanoi hän, ja hänestä tuntui siltä, kuin hän hetkeksi olisi herännyt horrostilastaan.
"Mistä se eroaa?"
"Tuolta tien mutkasta, veräjän kohdalta."
"Siellä saamme olla kahden", sanoi Vilho ja ääni värähti. Samassa kuului rattaiden räminää.
"Isä", sanoi Anni ja vavahti.